Huono-osaisuuden nujertaminen vaatii systemaattista tarkastelua
Ruoka-apuun jonottajia Helsingissä. Leipäjonot ovat esimerkki aukoista tuen ja tarpeen välissä, sanoo Sakari Kainulainen. (Kuva: Ville Miettinen)
Huono-osaisuus on mahdollista nujertaa vain, jos sitä tarkastellaan systemaattisesti, sanoo köyhyystutkija, dosentti Sakari Kainulainen.
Kainulainen muistuttaa, että huono-osaisuus on ilmiö, joka ei tunne hallinnollisia rajoja ja on usein luonteeltaan hitaasti kehittyvä ja pitkäkestoinen. Näin ollen se on erittäin haastava ongelma myös tulevien maakunnallisten ja kunnallisten palveluiden kannalta.
– Maakuntien päätöksentekoa ja siten tietopohjaa tulisi ohjata ajatus siitä että niiden tehtävänä olisi edistää kaikkien maakunnan asukkaiden hyvinvointia ja yksi suunta on kaikkein vaikeimmassa asemassa olevien elämäntilanteen parantaminen, Kainulainen sanoo.
Mainos (juttu jatkuu mainoksen jälkeen)
Siilomainen hallinto hankaloittaa
Kainulainen katsoo, että ministeriöistä kunnan toimintoihin kulkeva hallinnon siilomaisuus vaikeuttaa huono-osaisuuteen puuttumista mm. siten, että eri ammattikuntien vakiintuneet käytännöt ja toimintakulttuurit tekevät yhteistyöstä kankeampaa.
Palveluita on vaikea rakentaa paremmin asukkaiden ja erityisesti monia palveluita tarvitsevien elämän tukemiseksi silloin kun lainsäädäntö ja budjettien kustannuspaikat pakottavat toimimaan tietyllä tavalla.
– Mitä huono-osaisemmasta ihmisestä on kyse, sitä useammin tarpeena on tulla nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi kokonaisena eikä vain jonkin ammattikunnan tuen kohteena. Ihmisen perustarpeiden tyydyttymisestä on silloin kyse ja perustarpeet eivät kulje julkisen tuen määritelmien mukaisesti, Kainulainen sanoo.
– Tämän hetken sote-keskustelussa yhden siilon muodostavat sosiaali- ja terveyspalvelut. Vähemmän on näkynyt pohdintaa mm. siitä kuinka paljon sosiaaliset tekijät tuottavat asiakkaita terveyspalveluille. Oletettavasti elinolotekijät, yksinäisyys ja elämähallinnan ongelmat näyttelevät isoa osaa terveydenhuollon kentässä ja näitä tulisikin tarkastella yhtenä kokonaisuutena.
Aukkopaikat tuen ja turvan välillä
Huono-osaisten aseman parantamista hankaloittaa myös se, että mitä moniongelmaisemmasta henkilöstä on kyse, sitä enemmän hänen elämänsä ja tarpeensa poikkeavat keskimääräisen suomalaisen elämästä. Kun kuntien standardipalveluja ja valtion taloudellista tukea ohjaavat lait ja asetukset tähtäävät mahdollisimman yhtäläiseen apuun kaikille, syntyy aukkopaikkoja tuen ja tarpeiden välille.
– Ajankohtaisena esimerkkinä voi nähdä esimerkiksi leipäjonot. Perusturva ei ole näiden ihmisten elämässä täyttynyt. Isovanhempi voi käydä leipäjonossa säästääkseen rahojaan auttaakseen taas lastaan tai lastenlastaan, Sakari Kainulainen sanoo.
– Leipäjonot siirtävät katseen kansalaisyhteiskuntaan ja sen kykyyn tarjota tukea silloin kun virallinen tuki ei ole riittävää. Virallisen ja kolmannen sektorin suhde on jäsentymätön, mikä ei helpota huono-osaisimpien elämää.
Myös elinympäristöjen erot tuovat eroja huono-osaisuuteen.
– Kaupungissa ongelmat liittyvät elämisen kalleuteen, kuten asunnottomuuteen ja tuloköyhyyteen kun taas syrjäseuduilla näkyvät rakenteelliset ja elinvoimaisuuteen liittyvät tekijät, kuten nuorisotyöttömyys ja päihdeongelmat.
Kokemus esiin, mittarit kuntoon
Aiemmin tänä vuonna julkaistussa Diakonia-ammattikorkeakoulun julkaisemassa artikkelikokoelmassa Sote sosiaalisen kestävyyden vahvistajana Sakari Kainulainen, Reija Paananen ja Anne Surakka totesivat artikkelissaan Maakunnan ihmisten elämänlaatu sote-palveluiden tavoitteeksi, että maakunnallisia suunnitelmia kuinka huono-osaisimpien palveluita tulisi kehittää, ei juuri ole.
– Kärjistäen voi kuvata, että hallinnollisesti erillään ja ihmisten arjesta etäällä olevat ministeriöt ovat pyrkineet narulla työntäen ohjaamaan huono-osaisimpien palveluja. Ministeriöitä on tästä toimintatavasta turha syyttää, kun poliittiset päättäjät ovat järjestelmän luoneet ja sitä ylläpitäneet. Kiinnostus kurjimpien elämää kohtaan lienee ollut vähäistä, koska heidän äänestysaktiivisuutensa on kaikkein matalinta, kirjoittajat pohtivat.
Kainulaisen mukaan huono-osaisuus tulisi nähdä rakenteellisena seikkana joka on hyvin monisyinen.
– Hyviä toimintatapoja tulisi systemattisesti koota yhteen ja oppia niistä. Kokemusasiantuntijuus ja muu ihmisten äänen näkyväksi tekeminen auttaa hahmottamaan huono-osaisten tarpeita, hän sanoo.
– Mittareita tarvittaisiin nykyistä enemmän paitsi palvelujärjestelmän toimivuudesta myös ja ehkä erityisesti ihmisten elämänlaadusta ja mahdollisuudesta osallistua yhteisöjen toimintaan.
– Maakuntien päätöksentekoa ja siten tietopohjaa tulisi ohjata ajatus siitä että niiden tehtävänä olisi edistää kaikkien maakunnan asukkaiden hyvinvointia ja yksi suunta on kaikkein vaikeimmassa asemassa olevien elämäntilanteen parantaminen.
Lisää aiheesta Huono-osaisuus ja hyvinvointi -blogissa:
Huono-osaisuus ja osallisuus maakunnissa
On erittäin tärkeää selvittää suomalaisten huono-osaisuutta. Ihmisten huono-osaisuutta saa unohtaa eikä piilottaa, vaikka jopa presidentin mielestä Suomi on loistopaikka elää.
Kaikkien kohdalla näin ei ole. Eikä köyhien tilannetta paranna, että heitä ohjaillaan ylhäältä päin asiantilaa tuntematta ”narulla työntäen”.
” – Leipäjonot siirtävät katseen kansalaisyhteiskuntaan ja sen kykyyn tarjota tukea silloin kun virallinen tuki ei ole riittävää. Virallisen ja kolmannen sektorin suhde on jäsentymätön, mikä ei helpota huono-osaisimpien elämää”. Tämä koskee niin valtion tasoa kuin kuntia. Kuka kuulee köyhää? Aika huonosti kukaan kuulee, kun leipäjonot ja muu huonovointisuus lisääntyy.
Tutkijat sanovat viisaasti: – Mitä huono-osaisemmasta ihmisestä on kyse, sitä useammin tarpeena on tulla nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi kokonaisena eikä vain jonkin ammattikunnan tuen kohteena. Ihmisen perustarpeiden tyydyttymisestä on silloin kyse ja perustarpeet eivät kulje julkisen tuen määritelmien mukaisesti,
Huono osaiset haluavat olla näkymättömiä. Yhteiskunnan turvaverkoista putoaminen, asunnottomaksi, työttömäksi, perheettömäksi, velkataaka alle luhistuminen on tehty todella helpoksi. Tulot ei enää työssäkäyvilläkään riitä kattamaan menoja, ei ole enää rahaa ruokaan työmatka ja asumiskulujen jälkeen. 1400 euroa kuussa pääkaupungissa tienaava elää ryysyläis kerjäläisenä.