Erikoissairaanhoito tarvitsee väestöpohjien suurentamista, ei pienentämistä
Tämä on vastoin kaikkien asiantuntijoiden näkemystä. Mahdottomuudessaan tämä ei voi edes toteutua. Tällaisen uudistuksen esittäminen vaikuttaa samalta kuin Maon ”Suuri harppaus” 1960-luvulla. Se johti nälkäkuolemiin. Toivottavasti erikoissairaanhoidon järjestämisvastuun ja hallinnon pilkkominen ei johda muunlaisiin kuolemiin.
Missään muualla maailmassa ei katsota olevan mahdollista järjestää ja rahoittaa terveydenhuoltoa alle 300 000 asukkaan väestöpohjalla. Ruotsissa terveydenhuollosta vastuussa ovat maakäräjät, joita on 20. Suurimmassa eli Tukholman läänin landstingetissä on yli 2 miljoonaa asukasta. Se järjestää alueellaan erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon. Muut 19 maakäräjää muodostavat yli miljoonan asukkaan suuralueita, joiden vastuu terveydenhuollosta on kasvamassa.
Valtiolliseen sosiaalivakuutukseen tai valtion verotukseen (esim. Iso-Britannia) perustuvissa terveydenhuoltojärjestelmissä kansallinen rahoitus allokoidaan myös alueille, joiden väkiluku on vähintään puoli miljoonaa asukasta, usein paljon tätä suurempi.
Suomen kuntapohjainen terveydenhuollon rahoitus on synnyttänyt erikoissairaanhoitoon aikanaan kuntainliitot ja sittemmin lakisääteiset sairaanhoitopiirit. Niiden ongelmana on ollut liian pieni väestö, minkä johdosta pysyvänä paineena viime vuosina on ollut väestökoon suurentaminen. Nyt astutaan reippaasti pari askelta toiseen suuntaan. 20 sairaanhoitopiiriä korvattaisiin 25-35 alueellisella sote-alueella tai suurimmilla kunnilla.
Mielestäni tämä on tervetullut ja välttämätön uudistus perusterveydenhuollolle, mutta erikoissairaanhoidon järjestämiseen ei tällainen väestöpohja riitä. Edessä olisi erikoissairaanhoidon kriisiytyminen ja sen seurauksena pääomasijoittajien markkinaosuuden kasvu. Lieneekö tämä kenties tarkoituskin? Tähän astihan erikoissairaanhoidossa yksityistyminen on ollut paljon vähäisempää kuin perusterveydenhuollossa. OECD:n tuoreessa maa-arviossa julkisen erikoissairaanhoidon todettiin olevan vahvin ja parhaiten toimivin osa Suomen terveydenhuollossa.
Suomessa esimerkiksi THL, Sitra, Lääkäriliitto ja Tehy ovat esittäneet viime vuosina omia terveydenhuollon mallejaan. Kaikki ovat kannattaneet alueellisia malleja. Kukaan ei ole päätynyt siihen, että järjestämisvastuu pitäisi siirtää kunnille. Itse kunnanjohtajistakin puolet gallupeissa on kannatus erikoissairaanhoidon siirtoa valtiolle. Tämän puolesta puhui EK:n toimitusjohtaja Mikko Pukkinen kesällä 2010 aloittaessaan uudessa tehtävässään.
En jää kaipaamaan sairaanhoitopiirejä. Ne voidaan siirtää historiaan. Nykyisestä 20 sairaanhoitopiiristä jo nyt 16 onkin vain yhden keskussairaalan piirejä. Osakeyhtiö tai muu kuntien välisen yhteistyön muoto olisi parempi kuin piiri. Vain neljässä suurimmassa piirissä on useita sairaaloita. Niissä toki asuu 60 prosenttia maamme väestöstä.
Ei liene sattumaa, että suurimman sairaanhoitopiirin asukaskohtaiset erikoissairaanhoidon menot ovat maamme pienimmät ja pienimmän piirin alueella menot ovat suurimmat. HUS:n alueella deflatoidut menot eivät ole kasvaneet vuoden 2002 jälkeen lainkaan, muualla kasvu on ollut 20 %. Myös kovilla mittareilla (esimerkiksi sydäninfarktipotilaiden yhden vuoden kuolleisuus, tai korvatut potilasvahingot asukasta kohti) mitattuna ovat hoitotulokset HUS-alueella maan parhaat ja pienemmillä alueilla huonommat. Pienten keskosten kuolleisuus on jopa tavallisissa keskussairaaloissa kaksin-kolminkertainen verrattuna yliopistosairaaloihin.
Erikoissairaanhoidosta 50 prosenttia on päivystysluonteista. Se tarkoittaa toimintaa 24/7 –periaatteella. Tämä vaatii vähintään 8 kunkin päivystävän erikoisalan lääkäriä ko. sairaalassa. Sellaisia sairaaloita ei maassamme ole edes viittätoista. Hallitusohjelma toteaakin viisaasti, että erikoissairaanhoidon päivystyksestä, kuten muustakin vaativasta erikoissairaanhoidosta vastaa erva-alue. Nämä kaksi segmenttiä yhdessä kattavat 80-90 prosenttia kaikesta erikoissairaanhoidosta. Miten erikoissairaanhoito siirtyy kunnille ja sote-alueille? Ministerivaliokunnan linjaus on voitava avata ja harkita uudelleen.
Aki Lindén
Kirjoittaja on Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri HUS:n toimitusjohtaja
