Kuntarakennetyöryhmän esitys ei ole toteutettavissa
Ylhäältä saneltu ratkaisu, jossa puretaan vuosikymmenten aikana vapaaehtoisesti sovittu ja kuntapohjaisesti rakennettu yhteistyöverkosto tietämättä mitä tulisi tilalle, ei saa hyväksyntää kansalaisilta eikä kunnilta.
Suunniteltu aikataulu kokonaisuudistuksen tekemiselle on epärealistisen nopea. Lausuntoja pyydetään kunnilta asioista, joiden selvitykset ovat vielä täysin hämärän peitossa. Tämä osoittaa asioiden heikkoa valmistelua.
Kuntarajojen muutos ei ole väline, jolla järkeviä muutoksia saadaan aikaan. Kunnissa asioita lähestytään asiakaslähtöisesti, toiminnan ja palvelujen kautta. Jos jossain kuntaliitoksillekin löytyy perusteensa, kuntaliitoksista sopivat kunnat keskenään vapaaehtoisuuden pohjalta, ei siihen ulkopuolista painostusta ja pakkoa tarvita.
Kuntien välinen yhteistyö pitää jatkossakin olla tasavertainen vaihtoehto kuntaliitoksille. Pienten kuntien muodostamat kuntaliitokset eivät jatkossakaan ole mielekkäitä. Kuntien tehtävien selvittämisen jälkeen laadittava uusi kuntalaki toivottavasti mahdollistaa erikokoiset kunnat ja niiden yhteistyörakenteet.
Edellä todetun pohjalta työryhmän esitys ei voi olla lähtökohtana palvelu- ja kuntarakenteen kehittämiselle. Valtakuntaan ei ole mahdollista luoda yhtä, kaikille sopivaa kunta- ja aluehallintomallia. Ratkaisut on etsittävä kansanvaltaisesti paikallishallinnon eli kuntien ja aluehallinnon eli maakuntien toimesta ja tahdon mukaisesti.
Rakennetyöryhmän hyvät tavoitteet, palvelujen turvaaminen kaikille asuinpaikasta riippumatta ja kustannuskehitys hallinnassa pitäen, eivät toteudu käytännössä työryhmän esityksellä.
Työryhmän tavoite siirtyä maassa kaksiportaiseen hallintomalliin, paikallistasoon eli kuntiin ja valtakunnan tasoon, jättäen pois kolmas porras eli aluehallinto, ei toimi Suomessa. Se ei ole demokraattisesti toiminut missään muussakaan maassa. Esityksen perusteet ja tavoitteet siltäkin osin ovat täysin kestämättömät. Oma kotiseutu, jota hallinnollisena yksikkönä edustaa kunta, on suomalaiselle arvokas asia. Kansalaiset eivät rakasta kuntarajoja vaan kotiseutuaan, on se sitten maaseudulla tai kaupungissa.
Lähidemokratia toteutuu kunnissa. Siirtymällä seitsemänkymmenen (70) kunnan Suomeen hävitettäisiin lähidemokratia. Lupaukset uuden lähidemokratian luomisesta eivät vakuuta. Vuosikymmenten puheet suurten kuntien lähidemokratiasta, kaupunginosavaltuustoista eivät ole johtaneet mihinkään toimivaan käytäntöön, eivät missään suurkunnassa. Miksi hävittää jo olemassa oleva, erikokoisiin kuntiin perustuva toimintatapa, kun muusta lähidemokratian mallista ei ole tietoa? Työryhmän esittämillä kuntaliitoksilla menetettäisiin kymmenien tuhansien luottamushenkilöiden kehittämispotentiaali, joka tällä hetkellä tekee vapaaehtoistyötä oman kotiseutunsa ihmisten hyväksi.
Kuntayksikkö on tärkeä ja monin paikoin ainoa elinkeinoelämän kehittämisyksikkö. Keskittämällä kunnallishallinto suuriin yksiköihin, se johtaa vääjäämättä myös palvelujen ja väestön keskittymiseen. Tästä seuraa yritystoiminnan ja työpaikkojen keskittyminen. Tämä kielteinen kierre autioittaa ja näivettää merkittäviä osia maasta. Suurkunnat eivät huolehtisi nykyisten pienten kuntien elinkeinojen kehittämisestä. Tämä johtaisi asumisrakenteen keskittymiseen ja kansallisvarallisuuden häviämiseen. Kiinteistöt ja rakennettu infra rapautuvat ja niiden arvot alenevat.
Työryhmän esityksen taustalla on virheellinen olettama, että suuri kuntakoko olisi tae kustannussäästöille. Toteutuneet käytännön tilastot ja lukuisat tutkimukset osoittavat, että kuntakoko sinänsä ei takaa kustannustehokkuutta tai palvelujen laatua. Pienten kuntien hallintokustannukset kaikkien kuntien hallintokustannuksista on parin-kolmen prosenttiyksikön luokkaa, minkä senkin pitäisi olla jo kaikkien tahojen tiedossa.
Valtionosuuslainsäädännöllä tasataan kustannuksia erilaisissa olosuhteissa ja väestörakenteen kunnissa. Työryhmän selvityksessä on täysin unohdettu eräs tosiasia. Maassamme on lukuisia suurkuntia, joiden väestökehitys on epäterve ja kestämätön. Niiden väestön syntyvyys ei riitä turvaamaan yritysten ja palvelurakenteen tarvitsemaa työvoimaa, vaan sen saaminen perustuu muualta tulevaan työvoimaan.
Esimerkiksi oma kotikuntani kolmentuhannen (3 000) asukkaan Perho, jonka väestörakenne uudistuu, on luovuttanut ja luovuttaa tälläkin hetkellä ikäluokasta yli puolet, koulutettuina eri alojen osaajiksi muiden alueiden käyttöön. Näiden lasten ja nuorten kasvatus ja koulutus vaatii resurssinsa, joiden tasaamiseen valtion on jatkossakin osallistuttava.
Väestön vanhenemista on väkevästi käytetty työryhmän esityksessä perusteena keskittämiseen ja suurkuntiin. Kuka todella uskoo, että suurkunnissa syntyy todellisia kustannussäästöjä ja laadullista parantumista vanhustenhuollossa? Tällainen olettama on älyllistä epärehellisyyttä. Varsin korkealta taholta esitetty väite, että ellei suurkuntia muodosteta, vaarannetaan koko hyvinvointiyhteiskunta, kuulostaa pöyristyttävältä uhkailulta, manipuloinnilta ja harhaanjohtamiselta.
Asiakokonaisuuksien pilkkominen erilleen käsiteltäväksi siksi, että ne voitaisiin ratkaista yksinkertaisella lainsäädännöllä, tuntuu pelottavalta.
Tässä on kysymys kokonaisuudesta, jolla rajulla tavalla puututaan kunnalliseen itsehallintoon ja siitä päättäminen tulee tapahtua perustuslain säätämisjärjestyksessä. Yksinkertaisella enemmistöllä tämän asiakokonaisuuden päättäminen on poliittista valtapeliä. Tässä yhteydessä mitataan perustuslakivaliokunnan asiantuntemus ja ryhdikkyys.
Ellei perustuslakivaliokunta asetu roolinsa mukaisesti päivänpolitiikan yläpuolelle, vaan alistuu kulloisenkin eduskunnan enemmistön työrukkaseksi, on otettava vakavaan selvitykseen tarvitaanko perustuslakivaliokunnan tilalle tai yläpuolelle perustuslakituomioistuin.
Antti Hietaniemi
Kirjoittaja on kunnallisneuvos ja Perhon kunnanvaltuuston puheenjohtaja (kesk.)
