Sote-uudistus edellyttää sopimusta eläkemaksuista
Kunnallisen eläkejärjestelmän lisäkustannukset heikentävät kuntayhtymien palvelujen kilpailukykyä, jos kustannusten jaosta ei tehdä kuntien kanssa järkevää kokonaisratkaisua.
Vireillä oleva sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus myllertää kunnallisen palvelutuotannon ja tuo suuria muutoksia alan toimijoihin.
Uusia kuntayhtymiä perustetaan ja nykyisiä puretaan. Kuntayhtymiin liittyy uusia kuntia. Kuntien henkilöstöä siirtyy kuntayhtymien palvelukseen.
Kaikella tällä on vaikutusta myös siihen, miten kunnallisen eläkejärjestelmän maksut jakautuvat työnantajien kesken.
Kunnallisen eläkejärjestelmän maksutaso on nykyisin hieman alle kuusi prosenttiyksikköä suurempi kuin työeläkelaissa määritelty maksu. Noin kaksi kolmasosaa tästä erosta selittyy sillä, että ennen vuotta 1995 kunnallisissa viroissa oli selvästi parempi eläketurva kuin yksityisellä sektorilla. Tämä lisäkustannus rasittaa kuntataloutta vielä kymmeniä vuosia.
Suurempien eläkkeiden katteeksi otettiin vuonna 1995 käyttöön eläkemenoihin perustuva maksu, jotta eläkemaksun korotuspaine ei rasittaisi palkkakustannuksia. Tuolloin tarkoituksena oli, että kuntayhtymän purkautuessa maksut siirtyisivät kuntayhtymän jäseninä olleille kunnille.
Puretun kuntayhtymän eläkemenoperusteinen maksu on kuitenkin usein sopimuksella siirretty uuden kuntayhtymän maksettavaksi. Niinpä maksu lisää uuden kuntayhtymän kustannuksia ja heijastuu myös palveluiden hinnoitteluun.
Viime vuonna eläkemenoperusteisten maksujen summa oli yhteensä 1 005 miljoonaa euroa, ja kuntayhtymien osuus siitä oli yhteensä 150 miljoonaa euroa. Valtaosa tuosta summasta, noin 130 miljoonaa euroa, oli sosiaali- ja terveyspalveluita tuottavien kuntayhtymien osuutta.
Siirrettäänkö eläkemenoperusteiset maksut sote-uudistuksessa kunnille vai uusille tuotantovastuullisille kuntayhtymille? Ratkaisu vaikuttaa myös palvelujen hinnoitteluun.
Kunnista siirtyy todennäköisesti paljon henkilöstöä uusiin sote-uudistuksen yhteydessä perustettaviin kuntayhtymiin. Samassa yhteydessä kunnat voisivat siirtää kuntayhtymälle myös sote-palvelujen tuotantoon liittyvän eläkemenoperusteisen maksun.
Jos henkilöstösiirtoja kunnilta kuntayhtymiin tehdään laajasti, kuntasektorin suurten eläkkeiden vuoksi kuntayhtymien maksettavaksi tulee jopa 300 miljoonan euron vuosittainen lisäkustannus. Tämä nostaa väistämättä myös palvelujen hintaa ja heikentää kuntayhtymien kilpailukykyä verrattuna yksityisten palveluiden tuottajiin, joilla ei vastaavaa eläkerasitetta ole.
Sote-uudistuksen yhteydessä perustettavissa kuntayhtymissä on mukana paljon sellaisia kuntia, jotka eivät ole aiemmin olleet yhteistyössä mukana. Ja nekin kunnat, joilla on kokemusta yhteistyöstä kuntayhtymästä, käyttävät uudistuksen jälkeen kuntayhtymän palveluita eri tavalla kuin aiemmin. Tämänkin vuoksi eläkemaksujen jaosta on vaikea sopia kuntien ja kuntayhtymien välillä.
Sote-uudistuksessa on riittävästi tekemistä ilman eläkemenoperusteisen maksun maksajasta käytäviä neuvottelujakin. Maksut pitäisikin jakaa samoin perustein kaikilla alueilla.
Oikeudenmukaisin, toimivin ja yksinkertaisin malli olisi siirtää kaikkien sote-kuntayhtymien eläkemenoperusteiset maksut kunnille pysyvästi – siitä huolimatta, puretaanko kuntayhtymiä vai ei.
Toinen vaihtoehto olisi tämän lisäkustannuksen irrottaminen kokonaan nykyisistä kuntakentän palkkakustannuksista tekemällä siitä kunnallinen eläkerahastomaksu. Sen vuotuinen suuruus määriteltäisiin tietyksi prosenttiosuudeksi viimeksi vahvistetusta kuntaverotuksesta. Tällainen järjestely on käytössä luterilaisen kirkon eläkejärjestelmässä. Kummassakin vaihtoehdossa kuntayhtymien pitäisi ottaa uusi kustannustaso ja -rakenne huomioon sekä alentaa sosiaali- ja terveyspalvelujen hintoja.
Kustannusrakenteen muutos tulisi ottaa huomioon myös valtionosuus- ja verontasausjärjestelmissä.
Veropohjaan siirtyminen helpottuu, jos maksun jakoperusteena on valtiovarainministeriön käyttämä laskennallinen verotulo. Silloin valtionosuuden tasausjärjestelmään ei tarvitse tehdä tarkistuksia.
Jukka Männistö
Toimitusjohtaja, Keva
Kirjoitus on julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 21.1.2015.
