kuntatalous

+ 9,9 mrd €

15,5 mrd €

Onko kuntatalous plussalla vai miinuksella

Julkisuudessa toistetaan, että Suomen julkinen talous ja sen osana kuntien talous ovat epätasapainossa ja alijäämäisiä. Kuntien kirjanpidon mukaan kunnille kuitenkin kertyi vuoden 2014 tilinpäätöksissä ylijäämää lähes kymmenen miljardia euroa.

Emeritusprofessori Pentti Meklin ja Kuntaliiton erityisasiantuntija Heikki Pukki selvittävät, miten kunnat voivat olla 9,9 miljardia euroa ylijäämäisiä mutta samaan aikaan niillä on 15,5 miljardin euron rahoituksellinen alijäämä.

pentti meklin, HEIKKI PUKKI

Erilaisten käsitysten taustalla kuntatalouden tilasta on useita syitä. Erot johtuvat siitä, että kunnat tarkastelevat kuntataloutta kuntien kirjanpidon tuottamalla informaatiolla. Valtion päättäjät taas tarkastelevat tasapainoa EU:n kasvu- ja vakaussopimuksen ja koko julkisen talouden näkökulmasta. Tiedot tätä varten tuottaa kansantalouden tilinpitojärjestelmä.

Ei voi olla yhdentekevää, millaista tasapainoa kuntien arjessa tavoitellaan. Mutta mikä on se ”oikea” tasapaino, jota on tavoiteltava? Tässä jutussa selvitellään, mistä tasapainoeroissa on oikein kysymys ja miten kuntien pitää suhtautua tasapainoon?

Käsitteellisellä tasolla tasapainossa ei näyttäisi olevan epäselvyyttä. Sillä tarkoitetaan yleisesti tulojen ja menojen suhdetta, usein puhutaan myös yli- ja alijäämästä. Tasapaino on pisteessä, jossa ylijäämä kääntyy alijäämäksi ja päinvastoin.

Kirjanpidollinen tasapaino ja rahoituksellinen tasapaino

Tässä kirjoituksessa kunnan kirjanpidon mukaista tasapainoa kutsutaan kirjanpidolliseksi tasapainoksi ja kansantalouden tilinpidon esittämää rahoitukselliseksi tasapainoksi. Tasapainosta puhutaan myös julkisen talouden kestävyysvajeessa, jossa on kyse tasapainosta tulevaisuudessa.

Erot kirjanpidollisen ja rahoituksellisen välillä paikantuvat, kun tarkastellaan, miten tasapainoa mitataan ja millä tavalla kunnan talous rajataan.

Kuntien kirjanpidossa kunnat, kuntayhtymät ja kuntakonserniin kuuluvat tytäryhteisöt pitävät kukin kirjanpitoa omasta taloudestaan ja laativat vuosittain tilinpäätöksen. Kunnissa on ensisijassa oltu kiinnostuneita peruskuntien tilanteesta, mutta vuoden 2015 kuntalaissa korostetaan kuntakonsernin näkökulmaa peruskunnan kustannuksella.

Kansantalouden tilinpidossa kuntia tarkastellaan julkisen talouden osana. EU:n jäsenvaltioissa julkinen talous jaetaan valtionhallintoon, osavaltioiden hallintoon, paikallishallintoon ja sosiaaliturvarahastoihin.

Suomessa kunnat kuuluvat paikallishallintoon, joka käsittää kuntien ja kuntayhtymien toiminnan, joka rahoitetaan pääosin pakollisin maksuin. Tämän rajauksen seurauksena suuri osa kuntakonserniin luettavia yksikköjä kuten vesihuollon, jätehuollon, energiahuollon ja joukkoliikenteen liikelaitokset eivät kuulu paikallishallintoon, johon taas luetaan sellaisia kuntien omistamia yhtiötä, jotka katsotaan pääasiallisesti emoyhteisöään palveleviksi yksiköiksi.

Kuntatalouden rajaukset eroavat siis jonkin verran toisistaan, mutta ne eivät selitä merkittävästi tasapainolukujen eroja, vaan pohjimmaiset syyt ovat muualla.

Kirjanpidollinen tasapaino kasvattaa ylijäämää

Kuntien vuotuisesta kirjanpidollisesta tasapainosta kertoo tuloslaskelman viimeinen rivi, tilikauden yli-/alijäämä.

Vuosien aikana syntyneet yli- ja alijäämät kootaan taseen omaan pääomaan otsikolla kertynyt yli- tai alijäämä, joka suurentaa tai pienentää omaa pääomaa.

Kuntien ja kuntayhtymien kertynyttä ylijäämää vuodesta 1997 lähtien vuoteen 2014 esittää kuvio 1.

Kuntien ja kuntayhtyminen taseeseen on kertynyt vuoden 2014 loppuun mennessä kirjanpidollista ylijäämää lähes kymmenen miljardia euroa ja kuntakonserneille vajaat kuusi miljardia euroa. Viime vuosien kasvua osittain selittävät kuntien liikelaitosten yhtiöittämiset.

Kunnista suurin osa on ylijäämäisiä, mutta joukossa on myös alijäämäisiä kuntia. Esimerkiksi vuonna 2014 oli 62 kuntaa, joilla oli kertynyttä alijäämää. Vuosituhannen alusta alijäämäisten kuntien määrä on pienentynyt merkittävästi.

Tilinpidon ali- ja ylijäämät menevät eri suuntiin

Kansantalouden tilinpitojärjestelmässä julkisyhteisöjen alijäämä, jota kutsutaan myös EDP-alijäämäksi (Excessive Deficit Procedure = liiallisten alijäämien menettely), on tulojen ja menojen erotus, joka vastaa kansantalouden tilinpidossa julkisyhteisöjen nettoluotonottoa/-antoa. Julkisyhteisöjen velka on julkisyhteisöjen sulautettu bruttovelka nimellisarvoisena, ja sitä kutsutaan myös EDP-velaksi.

Paikallishallinnolle, siis pääosin kunnille ja kuntayhtymille, alijäämän kertymistä osoittaa kuviossa 1 käyrä Paikallishallinnon nettoluotonanto.

Se kertoo, että vuodesta toiseen tulot ovat olleet menoja pienemmät ja paikallishallinto on joutunut ottamaan lainaa lähes 17 miljardia euroa.

Kuviot osoittavat, että kuntien kirjanpidon ja kansantalouden tilinpidon osoittamat yli-/alijäämät menevät eri suuntiin ja että näiden välinen ero kasvaa koko ajan.

Tilannetta selittävät muutamat periaatteelliset erot

Kuntarajauksen lisäksi kirjanpidollisen ja rahoituksellisen tasapainon eroja selittävät muutamat periaatteelliset asiat: Miten tulot ja menot asetetaan vastakkain vuotuista tasapainoa laskettaessa?

Millainen yhteys vuotuisella yli-/alijäämällä on kunnan omaan ja vieraaseen pääomaan ja miten omaisuus otetaan huomioon? Lisäksi taseiden ulkopuolella on elämää, jolla on merkitystä tasapainon tulkinnassa.

Tulojen ja menojen vastakkain asettaminen

Kuntien kirjanpidossa yli- tai alijäämä lasketaan liiketalouden periaatteiden mukaisesti ao. tilikaudelle jaksotettujen tulojen ja menojen eli tuottojen ja kulujen erotuksena. EDP-tarkastelussa yli- tai alijäämä lasketaan kunkin kalenterivuoden kokonaistulojen ja -menojen erotuksena, jota kansantalouden tilinpidossa vastaa julkisyhteisöjen nettoluotonotto/-anto.

Investointien käsittely aiheuttaa oleellisimmat erot kirjanpidollisen ja rahoituksellisen tasapainon välillä: kansantalouden tilinpidossa investoinnin hankintameno on kokonaisuudessaan investointikauden menoa, mutta kunnan kirjanpidossa yksittäiselle kaudelle kirjataan vain poistot.

Vuosia sitten toteutettujen investointien omahankintamenoista tehtävät poistot ovat käytännössä paljon tulevien vuosien investointimenoja pienemmät, mikä aiheuttaa kunnille kasvavaa lainarahoituksen tarvetta.

Yli- ja alijäämän yhteys omaan ja vieraaseen pääomaan

Periaatteellinen eroavuus on siinä, millainen yhteys kuntien kirjanpidon ja kansantalouden tilinpidon yli-/alijäämillä on taseen vastattaviin: Kunnan kirjanpidon vuotuinen alijäämä pienentää kunnan omaa pääomaa ja ylijäämä suurentaa sitä. Kansantalouden tilinpidon vuotuinen alijäämä lisää vierasta pääomaa, velkaa, ja ylijäämä pienentää sitä.

Kunnan kirjanpidon yli-/alijäämällä ei ole suoraa yhteyttä vieraaseen pääomaan eikä kansantalouden tilinpidon yli-/alijäämällä omaan pääomaan. Kirjanpidon runsas ylijäämä ei pelasta rahoituksellisesta alijäämästä tai päinvastoin.

Monet asiat askarruttavat

Kunnan kirjanpidon tasapainoajattelussa seurataan siis kunnan oman pääoman muutosta. Omaa pääomaa ei saa syödä. Kunta joutuu kriisikunnaksi, jos tilinpäätöksessä on taseeseen kertynyttä alijäämä 1 000 euroa/asukas ja edellisessä tilinpäätöksessä 500 euroa /asukas.

Kuntalain mukaan kunnan on ryhdyttävä toimenpiteisiin alijäämän kattamiseksi riippumatta siitä, kuinka suuri oma pääoma kokonaisuudessaan on tai onko kunnalla lainkaan velkaa.

Kansantalouden tilinpidon tasapainoajattelussa taas seurataan velan muutosta. Velkaa sinänsä ei vieroksuta, vaan velan määrää. Euroopan kasvu- ja vakaussopimukseen kuuluvan Liiallisia alijäämiä koskevan menettelyn mukaan jäsenmaiden julkisen talouden vuotuinen alijäämä saa olla korkeintaan 3 prosenttia ja velka 60 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Vuonna 2014 Suomen julkisen talouden alijäämä ylitti 3 prosentin rajan ja velan määrä oli 59,3 prosenttia.

Paikallishallinnon osuus vuotuisesta alijäämästä oli 0,8 prosenttia ja koko velasta 8,2 prosenttia. Se on liian suuri ja hallitus on päättänyt karsia kuntien tehtäviä, asettanut kuntataloudelle rahoitusasematavoitteen ja on ryhtynyt toteuttamaan muun muassa sote-uudistusta.

Kunnan varallisuutta ei oteta huomioon

Molemmat tasapainokäsitykset jättävät vielä tärkeitä asioita ulkopuolelle. Iso asia on kuntien taseessa oleva omaisuus, joka ei suoraan esiinny tasapainon mittareissa: Tosiasiallinen tilanne on varmasti erilainen kunnissa, jossa toisella on huomattavaa varallisuutta alijäämän vastikkeena, mutta toisella ei.

Tällä pitäisi olla merkitystä erityisesti rahoituksellisen alijäämän arvioinnissa, mutta tätä ei oteta huomioon.

Kunta voi periaatteessa ottaa ”syömävelkaa” tai käyttää velan investointeihin, rahoitus- ja sijoitusvarallisuuteen tai vaikka lainanantoon. Syömävelkaa ottaneiden kuntien määrä ja velkasummat ovat käytännössä olleet varsin vähäisiä verrattuna kuntatalouden koko velkaan.

Taseen vastaavissa kunnilla oli vuonna 2014 tilinpäätöksessä erilaista omaisuutta yli 54 miljardin euron arvosta ja kuntakonserneilla lähes 76 miljardin euron arvosta.

Peruskuntien velka oli vuoden 2014 tilinpäätöksessä 2 694 euroa/asukas. Varallisuuden kirjanpitoarvo on 9 902 euroa/asukas. Kunnilla on rahoitusomaisuutta eli saamisia, rahoitusarvopapereita, pankkisaamisia ja rahaa yli kuusi miljardia euroa, eli 1 209 euroa/asukas.

Monilla kunnilla on niin paljon rahavaroja, että ne voisivat maksaa pois kaikki lainansa.

Taseessa oleva omaisuus on kiistatta otettava huomioon, varsinkin yksittäisen kunnan talouden tilaa arvioitaessa. EDP-tarkastelu jättää velkarahan käytön huomiotta, ikään kuin velasta ei olisi jäänyt mitään vastiketta. Voi olettaa, että eri EU-maiden julkinen velka on käytetty hyvin eri tavalla.

Mukana eivät ole myöskään kaikki velat ja velvoitteet.

Osa kunnista on viime vuosina välttänyt velan ottamista ja omien investointien tekemistä käyttämällä yksityisrahoitusta, elinkaarimalleja, leasing-sopimuksia tai jopa tilojen myyntiä ja takaisinvuokrausta (Helin 2012). Näistä aiheutuu velvoitteita, joiden mukaiset maksut voivat sitoumusasteeltaan ja määrältään vastata lainanhoitomenoja.

Laajentuva ostopalvelujen käyttö saattaa myös vähentää kuntien investointitarpeita, kun pääomasijoittajat huolehtivat investoinneista.

Monella kunnalla on myös ”ottamatonta velkaa” eli merkittäviä ja välttämättömiä investointitarpeita, joita on lykätty ja lykätään tulevaisuuteen eteenpäin. Ympäristöministeriö arvioi, että kuntien korjausvelka on noin viisi miljardia euroa (Kaijärvi 2015). Kirjanpidon informaatio kertoo vain toteutuneista investoinneista, ei toteuttamattomista mutta välttämättömistä investointipaineista.

Kunnilla on myös eläkevastuita, jotka ovat syntyneet työssä olleiden tulevista eläkemaksuista.

Kunnallisen eläkejärjestelmän karttuneiden etuuksien laskennallinen pääoma-arvo 31.12.2014 oli noin 103 miljardia euroa. Samaan aikaan Kevan sijoitusten markkina-arvo oli noin 41 miljardia euroa.

Kuntien kattamaton eläkevastuu on siis noin 62 miljardia euroa. KuEL-järjestelmän mukaan määräytyvistä eläkesitoumuksista kunnat vastaavat yhteisvastuullisesti eikä niiden kattamatonta osaa voida jakaa kuntakohtaisesti.

Kummatkin tasapainomittarit ovat siis kapeita ja jättävät tärkeitä asioita tarkastelun ulkopuolelle.

Mitä tasapainoa pitäisi oikeasti tavoitella?

Ei ole yhdentekevää, mitä tasapainoa kuntien johtamisessa pitkällä aikavälillä tavoitellaan. Vaikka kuntien kirjanpito osoittaa reilua ylijäämää, kunnat ovat samanaikaisesti velkaantuneet lisää (kuvio 2). Kunnat ja kuntakonsernit ovat siis kirjanpidollisesti ylijäämäisiä, mutta rahoituksellisesti reippaasti alijäämäisiä.

Vaikka kuntien velan määrää ei vielä voi pitää kovin suurena, tosiasia on, että tällä tavalla kunnat eivät voi jatkaa pitkällä aikavälillä tulevaisuudessa. Kunnan kirjanpidon yli-/alijäämä antaa siis puutteellisen kuvan kunnan toiminnan pitkän aikavälin kestävyydestä.

Tuloslaskelman periaatteet samat kuin yrityksillä

Miksi sitten kunnan kirjanpito antaa tasapainosta tuloksen, jossa rahoituksellinen alijäämä kasvaa?

Syynä on se, että kun kuntien tuloslaskelma tehdään, yli-/alijäämä lasketaan ja tulkitaan samoilla periaatteilla kuin yritysten tulos. Yrityksessä tulosta ei lasketa ensisijaisesti rahoituksen näkökulmasta, vaan voitonjaon ja verotuksen pohjaksi ja viestiksi osakemarkkinoille.

Kunnissa tilanne on toisenlainen: kunnat eivät maksa tuloksestaan veroja eivätkä jaa osinkoja. Asukkaat eivät myöskään muuta kunnasta toiseen kirjanpidollisen tuloksen perusteella. Kunnissa laskelmaa ei tarvitse tehdä näistä syistä, vaan tarve on selvittää rahoituksellinen tasapaino.

Yritykset jättävät voitostaan osan verojen ja osingonjaon jälkeen oman toimintansa kehittämiseen ja investointeihin. Esimerkiksi suomalaiset pörssiyritykset jakavat nettotuloksestaan vuosittain osinkoina noin 50–60 prosenttia mutta jättävät loput toiminnan kehittämiseen ja investointeihin.

Kunnissa tuloslaskelman nollatuloksella ylijäämästä ei jää tulorahoitusta investointeja varten. Kuntien pitäisi tuottaa huomattavaa kirjanpidollista ylijäämää, jotta ne olisivat rahoituksellisesti tasapainossa.

Kuntien kirjanpito-ohjeissa painottuu liikaa tulorahoituksen eli vuosikatteen ja poistojen yhteys.

Kunnat eivät kuitenkaan tarvitse rahoitusta poistoihin, vaan investointien tekemiseen, ja investoinnit ovat yleensä merkittävästi poistoja suuremmat. Valtiovarainministeriö on kuntataloussuunnitelmassa ennakoinut, että tulevina vuosina kuntien tulorahoituksen ja nettoinvestointien vuotuinen ero on yli 1,5 miljardia euroa vuodessa.

Kunnan kirjanpidon tiedot rahoituksellisesta tasapainosta

Kuntien rahoituslaskelman Toiminnan ja investointien rahavirta tuottaa hyvin samansuuntaiset tiedot rahoituksellisesta tasapainosta (kuvio 1) kuin kansantalouden tilinpidon seuraama paikallishallinnon nettoluotonanto. Kuntien toiminnan ja investointien rahavirta on oikeampi mittari kuin tuloslaskelman yli-/alijäämä kuvaamaan kuntien talouden tasapainoa.

Milloin kunta on käytännössä rahoituksellisesti tasapainossa?

Rahoituksellisesti kunta on tasapainossa, jos sen tulot pitkällä aikavälillä ovat menojen suuruiset. Kunnalle ei silloin kertyisi velkaa. Käytännössä kuitenkin kunnilla on velkaa perusteluista syistä.

Sukupolvien oikeudenmukaisuuden periaatteen mukaan jokaisen sukupolven pitäisi vastata omista palveluistaan ja niiden aiheuttamista menoista. Nykyinen sukupolvi ei siis saisi jättää menojaan tulevien sukupolvien maksettavaksi. Toisaalta kuitenkin investoinnit tehdään tulevaa ja tulevia sukupolvia varten. (Sinervo 2011, s. 156-157.) Tämä puoltaa sitä, että investoinnit tai ainakin osa niistä on perustelua rahoittaa vieraalla pääomalla ja maksaa lainat investoinnin käytön mukaan.

Mikä on kunnalle sopiva lainamäärä?

Lainaa sinänsä ei siis voida pitää kunnissa kielteisenä asiana.

Vaikka velkaa sinänsä ei ole syytä vieroksua, liika on kuitenkin liikaa. Lainakannan määrällä on raja, jonka ylittäminen aiheuttaa ongelmia. Mutta mikä tuo raja oikein on?

Ajoittain Suomessakin nousee keskustelua kuntien lainakatosta. Sen määrittelyssä on käytännön tasolla monia ongelmia, joita muun muassa Heikki Helin (2012) on käsitellyt. Absoluuttisen euromääräisen velan ylärajan osoittaminen on hankalaa ja tarpeetontakin.

Käytännössä velan ylärajaa on haettu hallinnollisilla päätöksillä ja suosituksilla suhteuttamalla velka johonkin vertailutekijään.

EDP-menettelyssä jäsenvaltioiden julkistalouksien alijäämät ovat ”liiallisia”, jos velan määrä on 60 prosenttia BKT:sta ja vuotuinen alijäämä 3 prosenttia BKT:sta. Alijäämät ja velka voivat kasvaa rahamääräisesti, kun vain eivät ylitä näitä prosentteja, ja kun kansantalous kasvaa, voivat alijäämät kasvaa samassa suhteessa.

Hallitus on asettanut julkisen talouden suunnitelmassa kunnille samalla tavalla kuin muille julkisyhteisöille rahoitusasematavoitteen: Kuntien alijäämä saa olla korkeintaan 0,5 prosenttia BKT:sta vuonna 2019.

Kriisikuntamenettelyä koskevissa säädöksissä on määritelty velkaantumisen rajoja suhteuttamalla kunnan lainakanta eri tekijöihin (Valtioneuvoston asetus kunnan talouden tunnuslukujen eräistä raja-arvoista 205/2011.) Ensiksikin lainamäärää verrataan muiden kuntien lainamäärään: Kunnan asukasta kohti laskettu lainamäärä saa ylittää kaikkien kuntien keskimääräisen lainamäärän korkeintaan 50 prosentilla. Suhde muihin kuntiin on sikäli huono mittari, että se ei reagoi kunnan velkaantumiseen, jos muutkin kunnat velkaantuvat.

Lainakantaa suhteutetaan myös kunnan omaisuuden määrään: Omavaraisuusaste pitäisi olla vähintään 50 prosenttia. Edelleen lainakantaa verrataan kunnan omiin käyttötuloihin, joista lainojen takaisin maksamiseen saisi mennä korkeintaan 50 prosenttia.

Suhteellinen velkaantuneisuusprosentti tuo ajatuksen lainan takaisinmaksamisesta kokonaisuudessaan, mikä ei käytännössä useinkaan tule kysymykseen.

Parempi mittari voisi olla lainanhoitokate, joka kertoo kyvystä pitää lainaa yllä, eli selviytyä lyhennyksistä ja koroista. Kun korkotaso on alhainen, kunnat selviytyvät suuremmista lainakannoista kuin korkean korkotason aikaan.

Yhden lähtökohdan velan määrän arvioimiselle julkisessa taloudessa antaisi ajatus, että kunnalla voi olla velkaa maksimissaan käyttöomaisuuden verran, eli sen verran kun kunnan infrastruktuuria siirtyy seuraaville sukupolville.

Yhden mahdollisuuden kuntien velan määrän ja kasvun tarkastelulle tarjoaa vertailu kuntien tulojen kasvuun.

Vaikka yleistä kunnan lainakannan maksimimäärää on hankala osoittaa, lainakanta ei voi kasvaa vuodesta toiseen loputtomiin, ei myöskään suhteessa tulojen kasvuun.

Hallituksen tasapainotoimet ja kuntien tuottavuus

Hallitus on päättänyt karsia kuntien tehtäviä ja velvoitteita miljardilla eurolla kuntien talouden tasapainottamiseksi. Erikseen hallitusohjelmaan on kirjattu, että mikäli valtionosuuksiin tehdään säästöjä, hallitus vähentää kuntien tehtäviä samassa suhteessa. Tällöin

- kuntien kirjanpidollinen ylijäämä kasvaisi karsitulla summalla,

- julkisen talouden rahoituksellinen tasapaino korjaantuisi samalla summalla ja

- kuntien nettolainanoton tarve vähenisi.

Kuntien onnistuneilla tuottavuusponnistuksilla on samanlainen vaikutus kunnan kirjanpidon osoittamaan ylijäämään kuin tehtävien karsimisella. Jos kuntien menot pienentyvät ja tulot pysyvät samana, kasvattaa tämäkin kuntien kirjanpidon osoittamaa ylijäämää.

Miten luottamushenkilöt ja henkilöstö suhtautuvat kasvaviin ylijäämiin?

Valtion suorittama tehtävien karsinta ja kuntien tuottavuuden parantamistoimenpiteet kyllä edistävät julkistalouden tasapainoa, jos kuntien tulot säilyvät entisellään, mutta kuntien kirjanpidon kasvavat ylijäämät herättävät kysymyksiä.

On helppo olettaa, että suuri kirjanpidollinen ylijäämä synnyttää kunnissa hämmennystä monesta syystä. Tuottavuustoimenpiteet saattavat tarkoittaa muun muassa tehtävien karsimista, henkilöstön lomautuksia, lomarahojen muuttamista lomaksi ja jopa irtisanomisia. Kun kunta tuottaa kirjanpidossaan ylijäämää, henkilökunta tuskin hyväksyy toimenpiteet hiljaisesti.

Myös luottamushenkilöille huomattavan ylijäämän ymmärtäminen tuottaa vaikeuksia: miksi pitää parantaa tuottavuutta, kun kirjanpito osoittaa ylijäämää?

Kuntatalouden tasapaino tulevaisuudessa

Kuntien tasapaino-ongelmat muuttuvat tulevaisuudessa. Kunnat ovat kehittyneet viime vuosien aikana yhä enemmän konsernin luonteisiksi. Konserni synnyttää monia kysymyksiä, koska konserniin voi kuulua hyvin erilaisia tytäryhteisöjä. Miten toisten alijäämät kompensoidaan toisten ylijäämillä?

Jos meneillään oleva maakuntahallinnon perustaminen ja sote-uudistus toteutuvat kaavaillulla tavalla, se jakaa nykyisten kuntien tasapaino-ongelmat uusien kuntien ja maakuntahallintojen kesken. Verotulojen, käyttöomaisuuden ja velkojen jakaminen on vaativa tehtävä valmistelussa.

Selvää on, että uusille kunnille ja maakunnille tulee kirjanpidollinen ja rahoituksellinen tasapaino-ongelma.

Yksityisrahoitusmallien lisääntyminen ei pelkästään siirrä kuntien menoja investoinneista käyttötalouteen, vaan saattaa tuoda ratkaistavaksi ennalta arvaamattomia asioita. ♦

Kirjoituksessa mainitut lähteet:

Helin, Heikki: Kunnat velkaantuneet 2000-luvulla - Lainojen toivoton vertailu. Kuntalehti 2/2012.

Kaijärvi, Aija: Kunnan talot kuntoon. Ympäristö-lehti 1/2015.

Sinervo, Lotta-Maria: Kunnan talouden tasapaino monitulkintaisena ilmiönä. Tampere 2011.

Kuntalain mukaan kunnan on ryhdyttävä toimenpiteisiin alijäämän kattamiseksi riippumatta siitä, kuinka suuri oma pääoma kokonaisuudessaan on, tai onko kunnalla lainkaan velkaa.

EU-maiden julkisen talouden vuotuinen alijäämä saa olla korkeintaan 3 % ja velka 60 % suhteessa bruttokansantuotteeseen. Vuonna 2014 Suomen julkisen talouden alijäämä ylitti 3 %:n rajan ja velan määrä oli 59,3 %. Paikallishallinnon osuus vuotuisesta alijäämästä oli 0,8 % ja koko velasta 8,2 %.

Vuoden 2014 tilinpäätöksessä kunnilla oli erilaista omaisuutta yli 54 miljardin euron arvosta ja kuntakonserneilla lähes 76 miljardin euron arvosta.

Kuntien toiminnan ja investointien rahavirta on oikeampi mittari kuin tuloslaskelman yli-/alijäämä kuvaamaan kuntien talouden tasapainoa.

Yhden lähtökohdan velan määrän arvioimiselle julkisessa taloudessa antaisi ajatus, että kunnalla voi olla velkaa maksimissaan käyttöomaisuuden verran, eli sen verran kuin kunnan infrastruktuuria siirtyy seuraaville sukupolville.

Kunnan henkilökunnalle ja luottamushenkilöille huomattavan ylijäämän ymmärtäminen tuottaa vaikeuksia: Miksi parantaa tuottavuutta kun kirjanpito osoittaa ylijäämää?

Jos meneillään oleva maakuntahallinnon perustaminen ja sote-uudistus toteutuvat kaavaillulla tavalla, se jakaa nykyisten kuntien tasapaino-ongelmat uusien kuntien ja maakuntahallintojen kesken.

Uusille kunnille ja itsehallintoalueille tulee kirjanpidollinen ja rahoituksellinen tasapaino-ongelma.

Kuntien ja kuntayhtymien kertynyt yli-/alijäämä ja toiminnan ja investointien rahavirta sekä paikallishallinnon nettoluotonanto kumulatiivisesti 1997-2014, mrd. €
Kuntien ja kuntayhtymien kertynyt yli-/alijäämä ja toiminnan ja investointien rahavirta sekä paikallishallinnon nettoluotonanto kumulatiivisesti 1997-2014, mrd. €
Kuntien ja kuntakonsernien taseen vastaavaa-puoli vuonna 2014.
Kuntien ja kuntakonsernien taseen vastaavaa-puoli vuonna 2014.
Kuntakonsernien lainakanta vuosina 2000-2014 (miljardi euroa).
Kuntakonsernien lainakanta vuosina 2000-2014 (miljardi euroa).

Kuntalain mukaan kunnan on ryhdyttävä toimenpiteisiin alijäämän kattamiseksi riippumatta siitä, kuinka suuri oma pääoma kokonaisuudessaan on, tai onko kunnalla lainkaan velkaa.

EU-maiden julkisen talouden vuotuinen alijäämä saa olla korkeintaan 3 % ja velka 60 % suhteessa bruttokansantuotteeseen. Vuonna 2014 Suomen julkisen talouden alijäämä ylitti 3 %:n rajan ja velan määrä oli 59,3 %. Paikallishallinnon osuus vuotuisesta alijäämästä oli 0,8 % ja koko velasta 8,2 %.

Vuoden 2014 tilinpäätöksessä kunnilla oli erilaista omaisuutta yli 54 miljardin euron arvosta ja kuntakonserneilla lähes 76 miljardin euron arvosta.

Kuntien toiminnan ja investointien rahavirta on oikeampi mittari kuin tuloslaskelman yli-/alijäämä kuvaamaan kuntien talouden tasapainoa.

Yhden lähtökohdan velan määrän arvioimiselle julkisessa taloudessa antaisi ajatus, että kunnalla voi olla velkaa maksimissaan käyttöomaisuuden verran, eli sen verran kuin kunnan infrastruktuuria siirtyy seuraaville sukupolville.

Kunnan henkilökunnalle ja luottamushenkilöille huomattavan ylijäämän ymmärtäminen tuottaa vaikeuksia: Miksi parantaa tuottavuutta kun kirjanpito osoittaa ylijäämää?

Jos meneillään oleva maakuntahallinnon perustaminen ja sote-uudistus toteutuvat kaavaillulla tavalla, se jakaa nykyisten kuntien tasapaino-ongelmat uusien kuntien ja maakuntahallintojen kesken.

Uusille kunnille ja itsehallintoalueille tulee kirjanpidollinen ja rahoituksellinen tasapaino-ongelma.