KOLUMNI

Suomi tarvitsee

kilpailukyky-ankkurin

Suomen hintakilpailukyky on heikentynyt selvästi, erityisesti vuoden 2007 jälkeen.

Suomalaiset hokevat mielellään, että maamme ei voi kilpailla tuotteiden hinnalla vaan ainoastaan niiden laadulla. Tämä on itsepetosta. Tuotteidemme laatu – ja johtajiemme ja innovoijiemme kyvykkyys – on mitä on, ja kun se otetaan annettuna, on työllisyyden kannalta parempi että kustannustasomme ei euroalueen sisällä ole liian korkea. Joka muuta uskoo, katsokoon Kreikkaa ja Espanjaa, jotka antoivat 2000-luvulla kustannustasonsa nousta surutta.

Työvoimakustannukset ovat keskeinen kilpailukyvyn määrittäjä ja tekijä, johon voimme vaikuttaa.

Pohjoismaisilla työmarkkinoilla ollaan hampaisiin asti järjestäytyneitä ja siksi palkoista sopiminen järkevällä tavalla edellyttää jonkinlaista koordinoivaa mekanismia. Jos kaikki ammattiliitot ottavat palkkaneuvotteluista irti sen minkä saavat, keskimääräinen palkkojen nousu ja palkkataso kohoavat niin korkeiksi, että työllisyys kärsii.

Lähivuosien osalta olennaista on se, miten alas työttömyys ehtii talouden elpyessä painua ennen kuin tuottavuuskasvun ja hintojen nousuvaran luoma palkannousuvara ulosmitataan kokonaan.

Ratkaisevaa ei siis ole se palkkojen taso, jolle päädytään, koska se määräytyy joka tapauksessa pitkällä aikavälillä täysin työn tuottavuuden mukaiseksi. Työllisyyden kannalta ratkaisevaa on se, millä työttömyyden tasolla palkkojen nousuvauhti normalisoituu sellaiseksi, ettei yritysten kannata enää rekrytoida lisää ihmisiä.

Siksi on tärkeää, että palkkojen nousuvauhdista sovitaan yhteisesti ja palkkamalttia ylläpidetään kunnes työttömyys on saatu nykyistä alemmaksi.

Pohjoismaissa sovittiin vanhastaan palkoista keskitetyillä tulosopimuksilla, mutta tällainen toimintamalli on täysin kadonnut muualta kuin meiltä. Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa on kaikissa omaksuttu toimintatapa, jossa vientiteollisuuden tulosopimukset tehdään ensiksi ja niiden taso hyväksytään julkisen alan ja kotimaisten palvelualojen työehtosopimusperäisten korotusten normiksi. Teoreettinen tutkimus ja kokemuksetkin puoltavat näkemystä, jonka mukaan näin saadaan samat hyödyt kuin vanhasta keskittämisestä.

Ironista kylläkin, Suomessa tätä toimintatapaa vielä joudutaan hakemaan, vaikka Suomi on pienenä euromaana muita pohjoismaita vielä paljon kipeämmin teollisuuden palkka-ankkurin tarpeessa.

Jotkin ammattiliittojohtajat ovat kertoneet minulle, että Suomessa julkisen alan ammattiliitot ovat liian vahvoja ja itsetuntoisia, jotta ne voisivat alistua vientiteollisuuden vietäviksi. Yhteinen etumme olisi kuitenkin, että alistuisivat. Vientiteollisuus toimii kovemmassa kansainvälisessä kilpailussa kuin kotimaiset palvelualat, julkisista toimialoista puhumattakaan. Jos palkkojen nousupaine lähtee liikkeelle kahdesta jälkimmäisestä, teollisuus näivettyy ajan mittaan.

Tämä ei tietystikään tarkoita, että julkisia palkkoja pitäisi jotenkin polkea. Riittäisi vain järjestöjen yhteisvoimin todeta, että vientiteollisuuden kilpailukyky on kaikkien palkankorotusten ankkuri.

Sinänsä voisi toki olla viisasta vahvistaa kuntien ja valtion työnantaja-asemaa.

Julkinen valtaon työnantajana poliittisille paineille altis, ja siksi veronmaksajan näkökulmasta liian pehmeä.

Lisäksi kuntien päätöksenteossa menevät todennäköisesti useinkin työnantajan ja työntekijöiden roolit sekaisin.

Työvoimakustannukset ovat valtion ja kuntien suurin menoerä, ja jokainen hyvinvointivaltion ystävä ymmärtää, että tiukka julkinen työnantajapolitiikka on tavallisen suomalaisen etu.

Juhana Vartiainen

Ylijohtaja

Valtion taloudellinen tutkimuskeskus (VATT)

Juhana Vartiainen

Ylijohtaja

Valtion taloudellinen tutkimuskeskus (VATT)