KOLUMNI

Kuntien talousohjaukseen

liittyy myös uhkia

Kuntien talouspoliittinen ohjaus on lähiviikkoina astumassa uudenlaiseen makromaailmaan, jossa EU:sta tulevalla sääntelyllä on aikaisempaa suurempi rooli.

Sääntelyn keskeisenä tavoitteena on parantaa finanssipolitiikan hallintaa jäsenmaissa.

Ohjauksen täsmällinen sisältö Suomessa on vielä suuri kysymysmerkki, sillä valtiovarainministeriön sisäinen valmistelutyö on yhä kesken. Jotain ohjauksesta kuitenkin tiedetään. Ja jotain osataan myös pelätä.

Kuntatalouden uusi ohjaus käynnistyy vuodenvaihteessa. Tällöin väistyvä hallitus ryhtyy valmistelemaan kehyspäätöstä ja laatii uuden julkisen talouden suunnitelman. Julkisen talouden suunnitelman kautta kuntatalous nivoutuu aikaisempaa tiiviimmin osaksi hallituksen päätöksentekoa.

Jatkossa päätösten vaikutuksia onkin tarkasteltava koko julkisen sektorin tasolla, ei pelkästään valtiontalouden. Valtion lisäksi julkiseen sektoriin kuuluvat kunnat ja sosiaaliturvarahastot. Tämä näkökulma on tervetullut, sillä toivottavasti se panee pisteen valtionosuuksien leikkauksille, joilla on viime vuosina tasapainotettu valtiontaloutta puhtaasti kuntatalouden kustannuksella.

Toinen iso asia on se, että julkisen talouden suunnitelmassa julkisen sektorin eri osille asetetaan rahoitusasematavoite, eli tavoite menojen ja tulojen väliselle suhteelle.

Näillä näkymin kuntataloudelle asetetaan jollakin tapaa määritelty tasapainotavoite. Jos kuntatalouden kehitysura ei yllä tavoitteeseen, niin hallitus päättää tarvittavista sopeutustoimista. Ne voivat olla esimerkiksi kuntien tehtävien ja velvoitteiden vähennyksiä, kuntien tulopohjan muutoksia tai kuntien omia tehostamisvaateita.

Tasapainotavoitteen toteutumista seurataan vuosittain.

Yksittäisiä kuntia edellä kuvattu kuntatalouden makro-ohjaus ei koske. Niiden talouden sääntely tapahtuu kuntalain alijäämän kattamisvelvollisuuden kautta.

Kuntien uuteen ohjauksen liittyy monia hyviä puolia, mutta samalla myös potentiaalisia ongelmia. Yksi ongelma liittyy siihen, että kuntasektorille asetettava tasapainotavoite määritellään kansantalouden tilinpidon käsittein.

Kansantalouden tilinpito on hyvin kattava ja monipuolinen talouden kehitystä kuvaava tilasto, jossa kuntatalous määritellään omilla tarkoilla rajauksillaan paikallishallinnoksi ja jonka rahoitusasema määräytyy vähentämällä sektorin kokonaistuloista sen kokonaismenot.

Kansantalouden tilinpidon mukaan paikallishallinto oli viime vuonna 1,6 miljardia euroa alijäämäinen. Ero tasapainotavoitteeseen on siis huima.

Kansantalouden tilinpitojärjestelmä eroaa osin huomattavalla tavalla kunnallisesta kirjanpidosta. Kansantalouden kokonaismenoja mittaava tilinpito luokittelee esimerkiksi investointimenot täysin samanlaisiksi kuluiksi kuin vaikka palvelujen järjestämisestä aiheutuneet kulutusmenot.

Mitä siis tapahtuu kuntatalouden investoinneille jatkossa, kun kansantalouden tilinpidon mukaan määriteltyä tilastoyksikköä pyritään suuntaamaan kohti tasapainoa?

Käytännössähän se tarkoittaa sitä, että koko valtakunnan tasolla investoinnit tulisi rahoittaa tulorahoituksella ja velkaantuminen pitäisi painaa nollaan? Tilanne on säikäyttänyt myös kuntaliittojen Euroopan maiden kattojärjestön CEMR:n, joka pitää EU:sta kuntatalouteen välittyvää ohjausta ongelmallisena.

Nämä kysymykset tiedostetaan varmasti päätöksentekijöiden keskuudessa ja vuoden alussa saamme ohjauksesta lisätietoa. Sitä odotellessa olen hyvin luottavainen siitä, että jatkossa kuntatalouden tulojen ja menojen tasapainottamisesta pidetään poliittisessa päätöksenteossa parempaa huolta. Se poistaa suurimmat uhat myös kuntien investointien ajautumisesta kriisiin.

Minna Punakallio

Pääekonomisti

Kuntaliitto

Minna Punakallio

Pääekonomisti

Kuntaliitto