uutisanalyysi

Johtajaa

etsimässä

Vahvan johtajan kaipuu on demokratioissa kummallinen ilmiö. Vaikka me saisimme ihan yhdessä ja keskenämme pohtia ja päättää, niin silti haikailemme vahvan ja armoitetun johtajan perään. Helsingissäkin valtuusto näyttää astuvan kaksi askelta taaksepäin antaakseen tilaa Jan Vapaavuorelle ja neljälle apulaispormestarille.

Euroopassa on huhuiltu vahvan johtajan perään jo vuositolkulla. Viimeinen vahva komission puheenjohtaja oli ranskalainen Jacques Delors (1985–1995). Hän oli Ranskan sosialistipuolueen, meikäläisittäin sosiaalidemokraattisen puolueen, jäsen. Puolueen, josta on tullut presidenttejä, mutta jota ei nyt oikeastaan ollut edes olemassakaan. Francois Hollande ei uskaltautunut uusintataistoon lainkaan ja puolueen presidenttiehdokas Benoit Hamon putosi ensimmäisen kierroksen surkealla äänimäärällä, 6,36 prosenttia, auttamatta historian unholaan.

Sosiaalidemokraattien tilanne on suurissa Euroopan maissa, Saksaa lukuun ottamatta, katastrofaalinen.

RANSKA SAA Emmanuel Macronista (s. 1977) uuden valovoimaiselta näyttävän presidentin. Hänen vain pitäisi saada vielä vahva selkänoja ensi kuussa pidettävissä parlamenttivaaleissa, jotta johtamisesta tulisi oikeasti totta. Loistavan karriäärin sekä huippuyliopistoissa että virkaurallaan tehneen Macronin vaimo Birgitte Macron on Angela Merkelin (s. 1954) ikätoveri, joten avain Saksan ja Ranskan johtajien henkilökemioiden kohtaamiseen voi löytyä siitäkin.

Vaikka Macronin voitto oli selvä (66–34 prosenttia), keräsi Marine Le Pen historiallisen suuren äänimäärän, 11 miljoonaa ääntä. Se tietää sitä, että populismin ja äärioikeiston haaste leijuu edelleen vahvana Macronin tekemisten yllä.

Suomessa ei eletä yhtä ”jännittävää” aikaa. Meillä Juha Sipilän hallitus on tehnyt sen minkä päällimmäiseksi lupasi; Suomi on saatu nousuun. Ruusuja ei Sipilälle kanneta, ja vasta tutkimus aikanaan selvittää, mistä kaikista seikoista käänne parempaan johtui. Mutta tosiasia on, että näin tapahtui Sipilän hallituksen aikana. Elämme jo nyt vahvaa nousukautta.

Mutta ei johtajaongelma ole meilläkään vieras. Puolueista perussuomalaiset on uuden ja tuntemattoman edessä. Timo Soini oli johtaja isolla J:llä. Sampo Terho tai Jussi Halla-aho ovat kokonaan eri sarjasta. Soinin EU-kriittistä sutkausta soveltaen voisi sanoa, ettei tässäkään tapauksessa sama lippalakki sovi kurpitsalle ja omenalle. Perussuomalaiset valitsevat itse puheenjohtajansa ensi kuussa Jyväskylässä. Siihen asti Helsingin kabineteissa pidätellään henkeä, eikä sanota julkisuuteen mitään. Mutta ajatus kulkee niin, että Halla-ahon valinta olisi kova pala hallituskumppaneille, keskustalle ja varsinkin kokoomukselle. Ehkä ylikäymätön.

EHKÄ VAIKEIMMIN ratkaistavissa on sosiaalidemokraattien megaongelma: kannatus laskee joka puolella Eurooppaa. Hollannissa puolue pyyhkäistiin käytännössä kokonaan kartalta, Ranskassa kävi samoin ja Saksankin orastanut myötätuuli koki karvaan takaiskun tärkeässä osavaltiovaalissa Schleswig-Holsteinissa. Helsingin Sanomat kirjoitti vapunpäivän kunniaksi pääkirjoituksen otsikolla ”Demarit marssivat taaksepäin”. Saska Saarikoski oli vähän armollisempi (HS 4.5.) kirjoittamalla, että ”Hullu maailma tarvitsee tylsiä demareita”.

Seuraavan päivän Pressiklubissa oli vieraana SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne. Keskustelua käydään ja seminaareja pidetään, mutta uskallus uuteen antaa edelleenkin odottaa itseään. Näyttää, että ”ei–ei-linja” jatkuu.

P.S. Ylen tv-uutiset oli viety kahdeksi päiväksi Pariisin kattoterassille seuraamaan Ranskan vaaleja. Epäselväksi jäi, mitä lisäarvoa uutislähetyksen siirtäminen Pasilan uutisstudiosta Riemukaaren kylkeen katsojille antoi. ♦

Hannu Lehtilä

Hannu Lehtilä