Onko asuntopolitiikka aina väärää?

Presidentti Mauno Koivisto totesi taannoin politiikan olevan aina väärää. Ajatus tosin jatkui niin, että tämä riippuu tarkastelijan näkökulmasta.

Koiviston teesi näyttää soveltuvan erityisen hyvin asuntopolitiikkaan. Siinä jos missä talouteen, toimijoihin, elämäntapoihin ja arvostuksiin kietoutuvat intressit törmäävät. Ei ole yhtä totuutta – oikein tai väärin.

Suomi on asuntomarkkinoiden ja asumisen näkökulmasta myös varsin kaksijakoinen maa. Pääkaupunkiseudulla ja eräissä muissa kasvukeskuksissa asumisen hinta yhdistettynä ahtauteen, uustuotannon tarve, vanhan asuntokannan ongelmavyyhti ja rakennusmaan riittävyys ovat lähes peilikuvia väestöä menettäviin alueisiin verrattuna.

KASVUKESKUKSISSA on huutava pula kohtuuhintaisista asunnoista ylipäänsä ja vuokra-asunnoista erityisesti. Myös maa näiden alle uhkaa loppua. Samanaikaisesti toisaalla asunnot ovat vääränlaisia ja väärissä paikoissa.

Helsingin seudulla valtion tukeman asunnon vuokra alittaa selvästi markkinatason, mutta suuressa osassa maata asuntomarkkinat ovat tasapainoiset, tai asuntoja jää jopa tyhjilleen.

Suomi ei siis ole asuntopolitiikan kannalta – ainakaan enää – yhtenäisvaltio. Tehtiinpä suunnilleen mitä tahansa, aina toimitaan jostakin näkökulmasta tarkasteltuna väärin.

VIIME HALLITUSKAUSILLA tavaksi on tullut laatia yksityiskohtaisia asuntopoliittisia ohjelmia. Niiden toteuttaminen on kuitenkin ollut tuskaista ja ne ovat osin vanhentuneet käsiin muun muassa nopeasti muuttuneen taloustilanteen vuoksi. Suhdanneherkkyys, hyvässä ja pahassa, on niin ikään asumiseen ja rakentamiseen liittyvä ominaispiirre.

Ratkaisumallit ovat parhaimmillaankin olleet pientä pintaremonttia; olipa kysymys sitten arava- ja korkotukilainsäädännöstä, yleishyödyllisyysnormeista tai asumistuen, verotuksen ja muiden tulonsiirtojen yhteensovittamisesta.

Uudelta hallitukselta kaivattaisiin nyt asumisen asioissakin kykyä tarttua olennaisimpiin ongelmiin kokonaisvaltaisesti ja rohkeutta päätöksiin. Mihin siis tulisi keskittyä?

Asuntopolitiikan perimmäinen haaste on sama kuin sotien jälkeen arava-järjestelmää luotaessa: asuntoja rakennetaan selvästi liian vähän. Erityisen vähän tuotetaan kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja kasvaville alueille. Varsinkaan ARA-vuokra-asuntotuotanto ei näytä kiinnostavan enää kuin ani harvoja kaupunkeja ja kuntaomisteisia yhtiöitä.

Kysymys on pitkälti tukien ja rajoitusten tasapainottomuudesta. Pitäisi siis uskaltaa etsiä asumisen tuki- ja veroviidakon sekä kohdekohtaisten, yleishyödyllisyys- ja muiden rajoituksien houkuttelevampi tasapaino niin, että kohtuuhintaisten asuntojen tuottamiseen ja omistamiseen kanavoituisi jälleen myös uusia toimijoita ja pääomia.

ASUNTOTARJONNAN lisääminen tätä kautta olisi myös yhteiskunnan kannalta tehokas tapa huolehtia pienituloisten asumisesta.

Toiseksi tarvitaan laajasti ymmärrettyä normien raivausta. Punaisena lankana tulee olla kaavoitetun maan saaminen nopeammin asuntotuotantoon ja rakentamisen kustannusten hillitseminen. Aloittaa voisi vaikkapa maakuntakaavojen vahvistamismenettelystä luopumisesta tai esteettömyys-, väestönsuoja- ja autopaikkavaatimusten väljentämisestä.

MAANKÄYTÖN, asumisen ja liikenteen (MAL) pyhän kolmiyhteyden tunnustaminen on kolmas ilmiselvä haaste. Valtionhallinnossa nämäkin asiat siiloutuvat nyt eri ministeriöihin ja virastoihin. Sama jatkuu osin paikallis- ja aluetasolla kuntien, maakunnan liittojen ja ELY-keskusten kesken. Valta ja vastuu olisi saatava selvemmin samoihin käsiin.

MAL-ASIOITA olisi yhä enemmän syytä ratkoa yksittäistä kuntaa tai edes kaupunkiseutua laajemmalla tasolla. Kysymys voi olla maakunnasta tai muusta luontaisesta alueesta, kuten Helsingistä Hämeenlinnan kautta Tampereelle ulottuvasta Suomen kasvukäytävästä, joka jo nyt muodostaa varsin yhtenäisen asumisen, liikkumisen ja työssäkäynnin vyöhykkeen.

Vaikka asuntopolitiikka olisikin aina väärää, pahin vääryys tehdään, jos ei tehdä mitään.

Timo Reina

Kirjoittaja tarkkailee asuntopolitiikkaa Hämeen maakuntajohtajana. Aiemmin hän toimi ARAn hallintojohtajana.

Kolumni on julkaistu Kuntalehdessä 4/2015.