”Kunnallispoliitikot ja -hallinto ovat pelanneet pikkupelejään kansalaisten arjen kustannuksella. Sille on aika panna piste.” Tällaisella Suomen Kuvalehden julkaisemalla lausunnolla juuri tehtäväänsä asettautunut kuntaministeri Henna Virkkunen (kok.) yritti ottaa luulot pois kuntaväeltä. Missähän tällaisia vastuuttomia toimii, ministerin kotikaupungissako?

Heitto osoittaa sellaista ylenkatsetta, jota harvoin enää valtion ylätasoltakaan tarjoillaan – tätä ovat monet tuntemani kuntapäättäjät kauhistelleet. Tähän ihmetykseen itsekin yhdyn, neljä vuosikymmentä kunta-asioita katselleena ja monen kuntaministerin kanssa yhteistyötäkin tehneenä.

Mikään uudistus ei tänä päivänä enää onnistu yksipuolisesti sanellen, koski se sitten mitä tahoa tahansa. Päätösten kohteet on saatava mukaan jo ennen kuin yhtäkään riviä on kirjoitettu. Mukaan kytkeminen ja aito myötävaikuttaminen ovat myös uudistuksen toimivuuden perusedellytyksiä. Tämän pitäisi olla ministeritasoisen toimijan sisäistämä perusasia.

Se, että ensi vuonna aiotaan pitää jonkinlainen aluekierros, jossa luvataan esitellä piilossa piirrettyä kuntakarttaa kunnille ja sidosryhmille, ei tällaista edellytystä täytä. Suomi on sitoutunut Euroopan neuvoston paikallisen itsehallinnon peruskirjan edellyttämiin periaatteisiin. Niistä yksi (5 artikla) edellyttää, että kuntien rajojen muuttamisessa on toimittava yhteistyössä asianomaisten kuntien kanssa. Näiden kuntien asukkaidenkin kantaa on kuultava kansanäänestyksen kautta.

Tällaista yhteistoiminnallista vuorovaikutusta on eduskuntakin edellyttänyt. On hyvä palauttaa mieleen, mitä hallintovaliokunta lausui käsitellessään periaatteita hyvästä eurooppalaisesta hallinnosta (lausunto 20/2001 vp): ”Valiokunnan mielestä suomalaisen demokratian erityispiirteenä on alue- ja paikallishallinnon asiantuntemuksen huomioiminen ja osallistuminen politiikan valmisteluun. Tätä kehityssuuntaa on syytä tukea Euroopan laajuisestikin.”

Kuntien yhteistyö on tehty iskulauseenomaisesti tuomittavaksi. ”Vahva peruskunta” ei tarvitsisi enää yhteistyöjärjestelyjä, uskotellaan. Tämä on Suomen kaltaisessa maassa täysin jalat irti maasta -ajattelua. Keskeisimmät yhteistyöjärjestelyt on tehty valtion tahdosta ja lainsäädännön pakottamina. Eivätkä ne niin huonosti suinkaan ole aina toimineet. Eivätkä kaikki ole edes vanhanaikaisia. Esimerkiksi Euroopan neuvosto pitää demokratian kannalta yhteistyötä suotavampana kuin kuntien yhteenliittämistä suuriksi kunniksi. On väitetty, että suuri kunta on kansanvaltaisempi sitten kun ”himmelit” poistuvat ja luodaan kunnanosahallinto. Missä on tähän mennessä kyetty luomaan toimiva kunnanosahallinto, vaikka säännökset asiasta ovat olleet laissa jo vuodesta 1976? Uusissa suurkunnissa niitä himmeleitä on, jos katsoo kyseisten kaupunkien kotisivuilta niiden organisaatiorakenteita.

Koko uudistus ratsastaa kestämättömillä iskulauseilla, joiden toistelulla yritetään vakuuttaa kansalaiset. Paikallisen päätösvallan puolustamista pidetään tuomittavana vaakunan ja seinien suojeluna. Siitähän asiassa ei ole kysymys. Kuntien hallintomenot ovat häviävän pieni erä sosiaali-, terveys- ja opetusmenojen rinnalla, muutaman prosentin verran. Se on sitä menoerää, joka aiheutuu paikallisesta demokratiasta, asukkaiden oman päätösvallan käyttämisestä, kuten valtuuston ja lautakuntien toiminnasta. Jos siitä halutaan säästää, siivotaan samalla kansanvaltaisen valtion perusta roskakoriin.

Ministeriön tiedot yksityiskohdista näyttävät muuttuvan pitkin matkaa, jos niiden uutisointiin on uskominen. Ministerin haastattelulausunto ”Tarvitaan lainsäädännöllinen perälauta, jolla valtio ohjaa yhdistymisiä” ei voi merkitä muuta kuin pakkoliitoksia. Suomalaiseen kunnalliseen kansanvaltaan kuuluvan lähipäätösvallan yli aiotaan kävellä vallan tunnossa.
Kuntauudistuksen ensi askeleet on otettu niin taitamattomasti ja harkitsemattomasti, että asiassa ei auta enää muu kuin entiselle alokkaalle annettu ohje: asennon korjaaminen ei riitä, pitää ottaa uusi asento. Kuntarakenteen uudistaminen on niin keskeisellä tavalla kansalaisiin vaikuttava ratkaisu, että sitä ei hätiköimällä pidä yrittää väkisin ja Helsingin kirjoituspöydän äärestä sanella. Ratkaisuvallan tulee olla kuntien asukkaiden valitsemilla valtuustoilla. Onneton kuntauudistuksen valmistelu on tässä muodossa toteuttaen pysäytettävä.

Tarvitaan kunnon vuoropuhelu, kunnon valmistelu, riittävät tutkimukset ja niiden perusteella aikanaan hyväksyttävän ratkaisun huolellinen valmistelu. Siihen työhön uskon saatavan myös itsehallinnon puolustamista ajavan kansalaisliikkeen edustajien panos. Tässä valmistelussa ei ole suinkaan aikasidonnaisuutta nykyisen hallituksen kauteen.

Aimo Ryynänen

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston kunnallisoikeuden professori

Jatka keskustelua #kuntalehti @kuntalehti Twitterissä tai Facebookissa.

Keskustele

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Lue tästä kaikki jutut kehysriihestä