Nuori pari asui vauvansa kanssa reilun parinkymmenen neliömetrin vuokrayksiössä, ja lattialla nukkui maalta kaupunkiin muuttanut vaimon sisko. Pieni huone, keittosyvennys ja vessa. Jääkaappia ei ollut, sillä ne olivat 1950-luvun lopulla vielä kalliita, mutta talvisin ruokia säilytettiin ikkunan välissä. Peseytymässä käytiin yleisessä saunassa. Kerrostalon piha oli pelkkä pieni ja varjoisa asfalttikenttä.

Näin on kertonut minulle ensimmäisestä yhteisestä kodistaan Helsingin Sörnäisissä eräs tuntemani vanha pariskunta. Molemmat heistä ovat jo yli 80-vuotiaita, ja kutsun heitä tässä Maijaksi ja Sepoksi. Molemmat olivat lähtöisin hyvin köyhistä oloista maaseudulta. Tuhansien muiden tavoin he olivat muuttaneet työn perässä Helsinkiin, keskelle ankaraa asuntopulaa. Mies oli töissä kirjapainossa ja vaimo Elannon leipomossa.

Maija ja Seppo ovat usein kertoneet, miten onni potkaisi heitä. He saivat ostettua valtion lainoittaman arava-asunnon Pihlajamäen lähiöstä 1960-luvun alussa. Uusi kerrostalohuoneisto oli avara ja valoisa. Siinä oli kolme huonetta, keittiö jääkaappeineen ja sähköliesineen, kylpyhuone ja iso parveke. Siinä kodissa he kasvattivat kolme lastaan, ja siellä he asuvat edelleen.

Tämän tyytyväisen kertomuksen elämästä kehittyvässä hyvinvointiyhteiskunnassa olen kuullut Maijalta ja Sepolta useasti. Se on tuttu tarina monesta muustakin maasta. Sosiaalinen asuntotuotanto oli yksi tärkeimmistä sodanjälkeisinä vuosikymmeninä luoduista, yleistä hyvinvointia lisänneistä järjestelmistä. Sen avulla kymmenet miljoonat ihmiset Euroopassa saivat kunnollisen kodin.

                  *         *         *

Sörnäinen oli aikoinaan ahdas, meluisa ja syystäkin väheksytty kaupunginosa. Sieltä ja lukemattomista vastaavanlaisista vanhoista kaupunginosista ympäri Eurooppaa kaivattiin uusiin asuinlähiöihin. Lähiöt olivat moderneja, valoisia ja parhaimmillaan vehreitä ja viihtyisiä, kuten Pihlajamäki. Ne tehtiin tietoisesti vastakohdaksi kivikaupungeille ja niiden varjoisille kaduille, sisäpihoille ja tunkkaisille hellahuoneille.

Vuonna 1964 valmistunut Pihlajamäki on Suomen ensimmäinen betonielementtilähiö. Se on ajalleen tyypillinen, funktionalismin ihanteita noudattava metsälähiö, jossa tornitaloja ja pitkiä valkoisia lamellitaloja on sijoiteltu vapaasti keskelle luontoa, torninosturin liikeratojen mukaan. Pihlajamäen asemakaava on kaunis sommitelma, mutta käytännössä sen voi hahmottaa vain ilmasta käsin.

Nykymittapuun mukaan Pihlajamäen lähiö on tolkuttoman väljä. Viime vuosien kaupunki- ja asuntosuunnittelussa on kuljettu päinvastaiseen suuntaan, takaisin korkeisiin umpikortteleihin, varjoisiin pihoihin ja pieniin asuntoihin. Tulevina vuosina yhä useampi kasvukeskusten asukas joutuu asumaan ahtaassa ja kalliissa asunnossa, jonka ikkunasta näkyy vastapäisiä seiniä ja ikkunoita. Suuntaa näyttää asuntosijoitusyhtiö Sato, jonka rakennuttamassa kerrostalossa Vantaan Martinlaaksossa on vain 15,5 neliömetrin kokoisia asuntoja.

Tilastokeskuksen mukaan noin 925 000 suomalaista asuu ahtaasti. Heistä kolmasosa on keskittynyt Uudellemaalle, arvatenkin etupäässä pääkaupunkiseudulle.

                  *         *         *

Miten Maija ja Seppo asuisivat, jos he tulisivat nyt nuorina tyhjätaskuina töihin Helsinkiin? Pystyisivätkö he kustantamaan lapsiperheelle tarvittavan asunnon, vai joutuisivatko he asumaan jossain lähikunnassa?

Reilun parinkymmenen neliön vuokrayksiöstä Sörnäisissä joutuu pulittamaan nyt vähintään 700 euroa kuukaudessa, sillä alue on nuorten suosiossa. Myyntihinta samaiselle yksiölle olisi miltei 200 000 euroa. Viereisen Kalasataman uusissa kerrostaloissa yksiöt maksavat noin 10 000 euroa neliöltä.

Samalla kun suomalaiset muuttavat kasvukeskuksiin, lisääntyy asumisen eriarvoisuus. Monet lähtevät maakunnista, joissa asuntojen arvo putoaa entisestään ja tyhjilleen jääneitä kerros- ja rivitaloja puretaan.

Nykyinen suomalainen asuntopolitiikka on painottunut asuntosijoittajien ja keinottelijoiden suosimiseen sekä suorilla että epäsuorilla julkisilla tuilla. Tarvittaisiin paljon enemmän valtion ja kuntien tukemaa sosiaalista, yleishyödyllistä asuntotuotantoa. Valtion omistama A-Kruunu Oy on hyvä alku, mutta kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja tarvitaan huomattavasti enemmän.

Harri Hautajärvi

Kirjoittaja on arkkitehti ja tekniikan tohtori, joka on toimittanut kirjan Rakennetun Suomen tarina (Rakennustieto 2017).

Kolumni on julkaistu Kuntalehdessä 7/2018.

Kuntalehti
kuntalehti@kuntalehti.fi
0
JAKOA
Jatka keskustelua #kuntalehti @kuntalehti Twitterissä tai Facebookissa.