Suomen kuntien talous horjuu. Viime vuoden tilinpäätökset olivat negatiivisia yli 200 kunnassa.  Suunta jatkuu vuoden 2020 talousarvioissa.

Syitä haetaan monesti kuntien omasta taloudenpidosta. Siinäkin voi olla parantamisen varaa.  Asia ei kuitenkaan ole näin yksiselitteinen.

Edellinen hallitus suunnitteli maakuntauudistusta, jossa vastuu sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisestä ja niiden rahoituksesta erotettaisiin toisistaan. Käytännön järjestämisvastuu olisi 18 maakunnalla, mutta kustannuksista vastaisi ja asioista tietenkin määräisi valtio.

Vastuuta on jaettu ja toimialaa laajennettu vastaavaan tapaan sote-muutoksia ennakoiden jo nyt useissa sairaanhoitopiireissä. Palvelujen järjestämistehtävät on sopimuksella siirretty kuntayhtymälle, mutta maksajan asema säilytetty jäsenkunnilla. Asetelma näyttää kaikkialla  johtavan taloudellisiin ristiriitoihin, niin kuntayhtymän ja sen jäsenistön välillä kuin jäsenkuntienkin kesken.

Järjestämis- ja rahoitusvastuun pilkkominen näyttää siis vain kasvattavan ja mutkistavan talousongelmia entisestään. Kaikkihan säästävät mieluiten toisten budjeteissa.

Perustuslain 22 §:n mukaisesti julkisen vallan on turvattava sosiaali- ja terveyspalvelujen ja muiden perusoikeuksien toteutuminen. Perustuslakivaliokunta on vakiintuneesti korostanut, että tehtävistä säädettäessä on rahoitusperiaatteen mukaisesti huolehdittava kuntien tosiasiallisista edellytyksistä suoriutua velvoitteistaan. Kuntien toimintaedellytyksiä ei saa heikentää niin että se vaarantaisi niiden kyvyn päättää itsenäisesti taloudestaan ja siten vastata omasta hallinnostaan. Tämä periaate on nyt taas unohtumassa.

Perustuslaki suojaa asukkaiden itsehallintoa jokaisessa kunnassa erikseen. Valtionosuusjärjestelmää koskevissa kannanotoissaan perustusvaliokunta on sen mukaisesti katsonut, että koko kuntasektoria koskevat arviot ja luvut eivät riitä. Lakien vaikutukset on arvioitava myös yksittäisten kuntien osalta.

Rahoitusperiaate edellyttää, että kunnilla tulee olla edellytykset perustuslain turvaamaan itsehallintoon myös yleisen toimialansa lähtökohdista. Se on koko kunnallisen itsehallinnon perusidea. Kunta ei voi täyttää tehtäväänsä paikallisyhteisön yhteisten tarpeiden täyttäjänä, jos kunnallisveron tuotto menee lähes kokonaan kunnan lakisääteisten tehtävien rahoittamiseen. Tämä on tosiasiallinen tilanne jo monissa kunnissa.

Kuntien rahoitustilanteen kriisiytymiseen ei ole herätty ajoissa. Valtiovarainministeriön mielenkiinto näyttää edellisellä vaalikaudella rajoittuneen vain sote- ja maakuntauudistuksen valmisteluun ja Kittilän kunnan seuraamiseen. Huomiotta on sen sijaan muun muassa jäänyt, että jo Euroopan neuvoston vuonna 2017 Suomelle antamassa kunnallista ja alueellista demokratiaa koskevassa suosituksessa kohdistettiin erityistä huomiota ja huolta siihen, että suomalaisille kunnille ei ole turvattu riittäviä taloudellisia resursseja tehtäviensä hoitamiseen (Local and regional democracy in Finland, recommendation 396).

Väestön ikääntyminen on eräs keskeisimmistä kuntien tulevaan talouskehitykseen vaikuttavista tekijöistä. Valtionosuuksia vanhuspalveluihin, mukaan lukien omais- ja perhehoito, sekä lisättiin että leikattiin eduskuntavaalikaudella 2016 – 2019. Sen seurauksena valtion rahoituspanos näihin tehtäviin pieneni 29 miljoonalla eurolla vuonna 2019. Näin Suomen valtio siis vastasi Euroopan neuvoston huoleen suomalaisten kuntien taloudesta.

Ihmelääkkeeksi kuntien talousongelmiin tarjotaan jatkuvasti kuntaliitoksia, huolimatta siitä, että niiden tulokset menneiltä vuosikymmeniltä ovat kehnoja. Niin on tapahtumassa jälleen. Sote-suunnitelmien innoittamina tarjotaan nyt jopa kokonaisten maakuntien liittämistä yhdeksi kunnaksi. Joillekin ei sekään vielä riittäisi, vaan on ruvettu jopa puhumaan useampien maakuntien yhdistämisestä. Kuluneen sanonnan mukaan sillä kun saataisiin “leveämmät hartiat”.

Sekä maakunnilla että kunnilla on erityisenä voimavarana vuosikymmeniä, useilla jopa vuosisatoja jatkunut yhteiselo ja sen mukana rakentuneet monenlaiset yhdistävät tekijät ja siteet. Ne luovat henkistä pohjaa myös taloudelliselle menestykselle. Vaikeista ajoista on selviydytty yhdessä aikaisemminkin.

Tällaista resurssia ei millä tahansa kartalle piirretyllä hallintoalueella ole. Kunta ei ole pelkkä palvelukoneisto, kuten viimeiset pari vuosikymmentä valtakunnan politiikassa vaalittu “palvelukunnan” ideaali harhaanjohtavasti kuvitteli. Ihmisten panos ratkaisee.

Tämä väärä kuntakäsitys on uusimman kehityksen myötä osoittautumassa yhä epäonnistuneemmaksi. Se on tehnyt kunnan jäsenistä itsenäisten ja aktiivisten toimijoiden sijasta pelkkiä kuluttajia ja valittajia, joita teknokraatit ja viranomaiset määräilevät. Passivoiva “palvelukunta” tulee viipymättä korvata aidolla itsehallinnolla, jossa korostuu kuntien merkitys paikallisesti toimivina laaja-alaisina yhteiskunnan perusyksikköinä.

Kunta on se taso, johon ihmisten identiteetti ja osallistuminen helpoiten kiinnittyy. Kunnat ovat kautta historian olleet paikallisen kehityksen aloitteentekijöinä ja tukijoina. Tätä asemaa ovat tosin Suomessa useat viime vuosikymmenten aikana tapahtuneet epäonnistuneet suurkuntaliitokset horjuttaneet. Silti edelleen voidaan löytää myös tukevia lähtökohtia aidolle kuntakokonaisuudelle.

Kuntien itsehallinnon vahvistaminen ei ole ristiriidassa kansalaisten itsehallinnon vahvistamisen kanssa muillakin tasoilla. Vahva paikallinen itsenäisyys on mainiosti yhdistettävissä kansalaisten laajaan oman vastuuseen ja toimivaltaan myös omien maakuntiensa yhteisissä asioissa. Kaikilla yhteiskunnan alueellisilla tasoilla on omat tarpeensa, joihin tarvitaan aktiivisia tekijöitä ja niille omistautuneita asiantuntijoita.

Kuntien itsehallinnon vahvistaminen on samalla koko Euroopan yhteinen asia. Nyt tarvittaisiin uusi idea ja malli eurooppalaiselle paikallisautonomialle. Se voisi samalla siirtää eurooppalaiset kunnat maahanmuuttajien, jäteongelmien, ilmastohuolien ja muiden tämän ajan erityisten digimurheiden aikaan. Niihinkin löytyvät monesti toimivimmat ratkaisut juuri kunnan tasolla.

Eurooppalaisilla yhteisöillä, EU:lla ja Euroopan neuvostolla, on jo valmiina laajasti hyväksytty yhteinen johtoajatus tälle työlle, subsidiariteettiperiaate. Hallinto ja yhteiskunnan toiminnot yleensäkin on rakennettava alhaalta päin, kansalaisten tarpeista ja tavoitteista lähtien.

Portit kunnallisen itsehallinnon uudelle kehitysvaiheelle voisi avata Euroopan neuvoston paikallisen itsehallinnon peruskirjan (European Charter of Local Self-Government) statuksen vahvistaminen velvoittavaksi EU-oikeudeksi asianmukaisine oikeusturvakeinoineen. Suomen kunnat hyötyisivät tällaisesta avauksesta erityisen paljon. Siinä on Suomelle todellinen ja tärkeä tavoite EU-puheenjohtajakaudelleen!

Kirjoittajat:

Erkki Mennola, HTT, OTL, dosentti

Kauko Heuru, HTT, OTL

Aimo Ryynänen, professori emeritus

Avatar
Kuntalehti
kuntalehti@kuntalehti.fi
Jatka keskustelua #kuntalehti @kuntalehti Twitterissä tai Facebookissa.