Timo Viherkentän kolumni: Mitä kunnallisveroleikkauksen jälkeen?
Kunnallisveroprosenttien leikkausta vuonna 2023 on taivasteltu kuntamaailmassa aika laimeasti toimenpiteen rahalliseen suuruuteen ja poikkeuksellisuuteen nähden. Syynä on ehkä se, että sote-uudistuksessa on riittänyt muutenkin kauhisteltavaa.
Leikkaus on päätetty asia eikä sitä oikeastaan kannattaisi enää juuri märehtiä, mutta pari nostoa vielä:
Ensinnäkin säätäminen asiasta lailla näytti mahtuvan vaivatta perustuslain (”kunnilla on verotusoikeus”) puitteisiin. Tällä voi olla merkitystä tulevissa mahdollisissa uudistushankkeissa.
Toiseksi oli jännää, että kuntien oli päätettävä syksyllä 2021 vuoden 2023 veroprosentista tietämättä päätöksen lopullista sisältöä, koska vuoden 2022 prosentista vähennettävä määrä ei ollut (eikä ole) vielä selvillä. Valtio olisi myös voinut luottaa kuntiin ja antaa niiden päättää vuoden 2023 prosentista vapaasti. Ehkä valtio olisi voinut ystävällisesti painostaa rummuttamalla sote-uudistuksessa syntyvää kuntakohtaista veronalennusvaraa, jolloin alennuksesta nipistämistä olisi joutunut perustelemaan kuntalaisille.
Joka tapauksessa leikkaus on tarkan määrän selviämistä vaille valmis. Kuntien verorakenne vuonna 2023 näyttää kaikkiaan aika lailla toiselta kuin nykyinen. Kiinteistöveron osuuden kasvaminen on oikea suunta.
* * *
Mutta entä vuoden 2023 jälkeen? Uusia mullistuksia verotukseen ei liene juuri nyt putkessa, jollei mullistuksena pidetä kiinteistöjen arvostamissääntöjen uudistusta, jossa tähdättäneen viivästysten jälkeen vuoteen 2024.
Olisi silti harhakuvitelmaa, että kuntien verorakenne olisi sinetöity vuoden 2023 mukaiseksi. Maailma muuttuu ja moni tekijä voi viedä isoihin muutoksiin verotuksessakin myös jatkossa.
Ensinnäkin esillä on (a) maakuntavero tai sanokaamme toistaiseksi hyvinvointialueiden verotusoikeus. Kaavailtu verohan olisi pois valtiolta, mutta olisiko mielekästä, että ansiotulojen kimpussa olisi valtion ja alueen lisäksi edelleen myös kunta ja kaikki päättäisivät veron tasosta itsenäisesti? Semminkin kun työtulosta maksetaan vielä lisäksi eläke- ja työttömyysvakuutusmaksut, Yle-vero sekä, jos niikseen on, myös kirkollisvero.
Toiseksi (b) varsinkin jos maakuntiin ja maakuntaveroon päädytään jonain päivänä sitä kautta, että merkittäviä tehtäväkokonaisuuksia siirretään kunnilta alueille, on pakko kysyä, olisiko ansiotulojen verotusoikeuden siirryttävä siinä mukana. Asiaa tulisi lähestyä pragmaattisesti, vaikka se olisi historiallisesti ja periaatteellisesti iso askel. Määrällisesti muutos olisi pienempi kuin nyt toteutuva kunnallisveron alentaminen. Testiin tulisi myös se, tarkoittaako kuntien perustuslaillinen verotusoikeus välttämättä nimenomaan ansiotuloverotusta. Verottajan vaihtamisessa saatettaisiin myös koettaa ilmaveiviä, jos hyvinvointialueet uudelleennimettäisiin kunniksi, kuten Pekka Sauri on profetoinut käyvän vuoden 2036 kuntalakiuudistuksessa.
* * *
Jos hyvinvointialueet laajentuvat maakunniksi valtiolta siirtyvien tehtävien mukana ja saavat sen mukana verotusoikeuden – mitä muun muassa valtiovarainministeri on vilauttanut – palataan kohtaan (a).
Kolmanneksi (c) tehtävien eriyttäminen erilaisten kuntien kesken saattaa tulevaisuudessa saada uutta vauhtia. Helsingin sote-rooli on tässä tietysti jo megaratkaisu, mutta saattaahan se myös olla vasta alkua. Jos eri kuntien tehtävät ovat kovin erilaiset, ei ole ilmiselvää, että kaikkien kuntien tulee saada kaikenlaisia verotuloja.
Vaikka tällaiset kehityskulut ovat arvailua, ei ehkä ole huono idea alkaa sote-krapulan estämättä varautua erilaisiin vaihtoehtoihin niin henkisesti kuin jo vähän sisältöjäkin miettien. Ajatusharjoituksia kannattaa tehdä paitsi valtiolla myös kuntakentällä.
Timo Viherkenttä
Kirjoittaja on oikeustieteen tohtori ja verotukseen keskittyvä työelämäprofessori Aalto-yliopiston Kauppakorkeakoulussa.
Kolumni on julkaistu Kuntalehdessä 2/2022.
Kuva: Heidi Piiroinen.
