Jälkeenpäin voidaan kiistellä siitä, minä päivänä ja kellonaikana yhteiskuntasopimus tai kilpailukykysopimus tosiasiallisesti syntyi. Sen sijaan kiistaton tosiasia on jo nyt, että vajaan vuoden kestänyt työelämän uudistamisprosessi on kääntänyt sekä asenteet että kilpailukykyrealiteetit uuteen asentoon. Vanhaan ei ole paluuta.

Media panee mielellään asiat aina jonkun voitoksi tai jonkun toisen tappioksi. Laskelmia teetetään ja tulokset uutisoidaan mustimman yksityiskohdan mukaan. Sitä pidetään median tehtävänä.

HISTORIAAN JÄÄVÄT työntekijäkeskusjärjestöjen johtajat Lauri Lyly SAK:sta, Antti Palola STTK:sta ja Sture Fjäder Akavasta  sekä työnantajajärjestöjen Jyri Häkämies EK:sta ja Markku Jalonen KT:stä. Hallituksen puolelta riittänee, kun muistetaan, että yhteiskuntasopimus oli Juha Sipilän, kesk., ajatus ja itsepintainen päähänpinttymä ja joka onnistui vasta viidennellä yrittämällä.

Kunniaa ei kannata jakaa, kunhan muistetaan, että työelämän uudistus toteutettiin Sipilän hallituksen aikana.

SUOMESSA KÄVI niin, että pragmaattisuus selätti libertarismin, joka on liberalismin äärimmäinen muoto. Kokoomuksessa ja Elinkeinoelämän Keskusliitossa on vahva libertaristinen siipi, jonka peruslähtökohta on, että vapaat ihmiset ja vapaat markkinat takaavat parhaan lopputuloksen.

Antti Blåfield kirjoittaa asiasta Helsingin Sanomissa 15.3.2016: ”[…] ydinajatus on, että suomalaista yhteiskuntaa laajasti sitova keskitetty neuvottelu- ja sopimusjärjestelmä on purettava ja annettava jokaisen omalla kohdallaan itse päättää, mikä parasta on.”

Kokoomuksen eduskuntaryhmässä ehkä puhdasoppisin libertaristi on Elina Lepomäki. Puheenjohtaja-valtiovarainministeri Alexander Stubb olikin neuvotteluissa puun ja kuoren välissä. Blåfield tietää kertoa, että konsensukseen taipunut libertaristi Stubb oli tuskaillut viime metreillä, että ”sydän sanoo yhtä ja järki toista”.

EIKÄ OIKEIN MUUTEN olisi voinut käydäkään, sillä pääministeri Sipilä oli monta kertaa toistanut, että hänen lähtökohtansa on pragmaattinen, ei aatteellinen. Hän ei siis ollut ideologisessa mielessä liikkeellä, vaikka moni varmaan sitä porvarihallituksen pääministeriltä toivoikin.

Keskustaa neuvotteluissa edustanut elinkeinoministeri Olli Rehn puolestaan totesi moneen kertaan, että kyseessä on työelämän evoluutio, ei revoluutio.

Suomessa mentiin siis Saksan ja Ruotsin mallin suuntaan. Revoluutio olisi vaatinut meilläkin jotain rautarouva Margaret Thatcherin näköistä karismaattista henkilöä, joita meidän monipuoluejärjestelmämme ei Britannian enemmistövaalipiirien tapaan edes tuota.

KUN KYSEESSÄ ON suuri muutos, ja edelleen jatkuva neuvotteluprosessi, niin yksityiskohtiin halutaan tietysti vaikuttaa. Otetaan esimerkiksi kaksi mielenosoitusta:
Hallituksen johtavien ministerien esiintyminen Senaatintorilla maanviljelijöiden suurmielenosoituksessa 11.3.2016 toi mieleen yhtä köyttä  -yhdistyksen kevätkokouksen. Niin sopuisaa oli! 1990-luvun laman aikainen maatalousministeri Martti Pura sai kokea ihan toista, kun maatalousministerille esitettiin hirttopuuta! Nyt todettiin kuin yhdestä suusta, että maatalouden tulotaso on huono ja että EU-tuet pitää saada aikanaan maksuun.

Kaksi päivää myöhemmin samalla torilla oli uuden, Joukkovoima-nimisen yhteenliittymän mielenosoitus. Siellä puhe oli paljon kovempaa. Pehmeämpää esiintymistä edustanut Erkki Tuomioja ihmetteli pienpalkkaisten veroale -intoiluja. Pikemminkin pitäisi taistella heikoimmassa asemassa olevien puolesta, oli Tuomiojan viesti.

TYÖELÄMÄN UUDISTAMINEN on pitkä taipale. Voisi ajatella, että nyt tehtävät kipeät uudistukset ja leikkaukset ovat suurimmalle oppositiopuolueelle SDP:lle helpotus. Työelämäuudistuksen hedelmiä kun korjataan aikaisintaan tämän vaalikauden lopussa, varmimmin vasta ensi vaalikaudella.

Ja jos gallupit pitävät, niin Antti Rinteelle, sd., voi tulevana pääministerinä ennustaa jo hieman parempia aikoja samaan tapaan kuin 1990-luvun lopulla Paavo Lipposelle, sd., Esko Ahon, kesk., hallituksen rankan työn jälkeen.

P.S. Harry ”Hjallis”  Harkimo miettii, lähteekö hän kokoomuksen puheenjohtajakilpaan ensi kesän puoluekokouksessa. Voi olla mediatemppukin. Mutta kun pelimies pohtii, se ei ole enää pelkkää kohteliaisuutta, vaan siinä piirretään hyökkäyskuvioita ja taktisia asetelmia.

Vaikka Stubb lieneekin vahvoilla, niin tehdään ajatuskoe: miltä tuntuisi valtiovarainministeri Hjallis Harkimo? Tai Jan Vapaavuori tai Petteri Orpo tai Paula Risikko? Puheenjohtajakisa tuo ainakin medianäkyvyyttä.

Hannu Lehtilä

Uutisanalyysi on julkaistu Kuntalehdessä 4/2106

Jatka keskustelua #kuntalehti @kuntalehti Twitterissä tai Facebookissa.

Keskustele

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Lue tästä kaikki jutut kehysriihestä