Kunnan ideako hukassa?

Liikenne- ja kuntaministeri Paula Risikko aikoo selvityttää kunnan roolin. Hänen mukaansa käsitys kunnan roolista on hämärtynyt. ”Nyt pitää kirkastaa, mikä on kunta” on ministeri todennut haastattelussaan. Tätä voisi joku pitää jopa vitsinä. Mitään ei ole hoettu niin paljoa viimeisen kolmen vuoden ajan kuin mantraa ”vahvasta peruskunnasta”. Kuntauudistuksen nimellä kutsutulla hankkeella on sanottu tällaista tavoiteltavan. Hyvä kuitenkin, jos nyt pysähdytään perusasioihin.

Vireillä oleva sosiaali- ja terveysasioista päättämisen siirto kunnista viiden laaja-alueisen piirin ratkaisuvaltaan on tietysti herättänyt myös ministeriön. Olisi ollut ihme, jos se ei olisi mitenkään reagoinut. Kuntalain 8 §:n mukaisesti valtiovarainministeriön kuuluu seurata yleisesti kuntien toimintaa ja taloutta sekä huolehtia, että kuntien itsehallinto otetaan huomioon kuntia koskevan lainsäädännön valmistelussa.

Sote-uudistuksessa jos missä kolkutellaan itsehallinnon rajoja ja sisältöä.

Ei tätä selvitystyötä kuitenkaan tyhjältä pöydältä tarvitse aloittaa. Vastaus siihen, mikä on kunta ja mikä sen rooli, on ollut neljännesvuosisadan ajan luettavissa Euroopan neuvoston paikallisen itsehallinnon peruskirjasta. Suomikin on sitoutunut sen noudattamiseen lain tasoisella normilla.

Sen kolmannen artiklan mukaan paikallinen itsehallinto tarkoittaa kuntien oikeutta ja kelpoisuutta säännellä ja hoitaa lain nojalla huomattavaa osaa julkisista asioista omalla vastuullaan ja paikallisen väestön etujen mukaisesti.

Varsinkin vireillä olevan sote-hankkeen näkökulmasta merkittävä on neljännen artiklan 3. kappale: ”Julkisista tehtävistä tulee yleensä ensisijaisesti huolehtia kansalaista lähinnä olevien viranomaisten. Annettaessa jokin tehtävä muulle viranomaiselle on otettava huomioon tehtävän laajuus ja luonne sekä tehokkuus- ja taloudellisuusvaatimukset.” Tässä artiklassa annetaan sisältö käsitteelle, joka on yksi eurooppalaisen hallinnon ja yhteiskuntarakenteen perusperiaatteista: nimittäin subsidiariteetti. Niin tämän periaatteen kuin peruskirjan tuntemus suomalaisessa hallinnonuudistuksessa on ollut heikko, ellei peräti olematon.

Niin kummalliselta kuin se joistain voi kuulostaakin, niin sote-hanke voi vaikuttaa kunnan perustehtävän ja idean löytymiseen. Miten?

Kunnallisen itsehallinnon arvo on paikallisten voimien ja ideoiden esiin nostamisessa ja niihin nojaavassa kehittämistyössä. Paikallistason aloitekyky on kautta historian ollut suomalaisen yhteiskunnan kantava voima. Mutta onko sille enää liikkuma-alaa ja käyttöä? Voidaanko suomalaista kuntaa tänä päivänä nimittää ”vahvaksi peruskunnaksi”?

Vastaus on kyllä, jos pidetään oikeana, että kunnan rooli on tuottaa valtion ohjauksessa lainsäädännössä yksityiskohtaisesti säänneltyjä palveluja. Laajan vastuu- ja tehtäväpiirin ja toisaalta vahvan itsehallinnon väliin ei kuitenkaan voi laittaa yhtäläisyysmerkkejä. Sen on nyt valtiokin havainnut kun on ryhdytty ainakin puhumaan normien purkamisesta tavoitteena kunnan liikkuma-alan väljentäminen.

Kääntyisikö nyt, talouden niskalenkkiin, kunnallisen itsehallinnon kahlitsemiskehitys osaksi valtiokoneistoa, siirryttäisiinkö kuvittelemastamme ”vahvasta” laitoskunnasta todellisiin paikallisiin kehittäjäkuntiin?

Ei tämä ensimmäinen yritys olisi. Jo 80-luvun puolivälissä kypsyttiin tilanteeseen, jossa yhä uusia lakisääteisiä tehtäviä tiukasti normitettuina osoitettiin kunnille. Vapaakuntakokeilu ja normihanke antoivat sysäyksen itsehallinnon vahvistumiselle, mikä realisoitui vielä kuntalain ja valtionosuusvalvonnan keventämisen muodossa. Mutta kauaa ei tämä vapauden aika saanut jatkua.

On älyllistä epärehellisyyttä uskotella, että aina uusien tehtävien osoittaminen kunnille voisi jatkua loputtomasti, kunhan niiden pinta-alaa saadaan kasvatettua ja määrää vähennettyä.

Monet pitävät ”kuntaperusteista” palvelutuotannon järjestämistä ainoana oikeana. Kuntaperusteisuudella on ollut ja on edelleen vahvuutensa. Mutta yhä uusia tehtäviä hoitava ”vahva peruskunta” on niin raskaassa lastissa, että sen kannattelemiseen ei kauaa kansalaisten veronmaksuhalukkuus riitä. On kiire hakea uusia tapoja ja kumppaneita kuntaperusteisen hyvinvointivaltion rinnalle. Tämä työ on liki laiminlyöty.

Vaativien terveyden- ja sairaanhoidollisten operaatioiden johtamiseen ja niistä päättämiseen ei juuri kunnallisen itsehallinnon tarjoamaa tarkoituksenmukaisuusharkinnan käyttöä sisälly. Se on ammattilaisten työtä.

Terveyden- ja sairaanhoidon siirtämistä kunnan tehtäväpiiristä ei juuri kannata itkeä. Kokonaan toinen asia on, että terveydenhoitoasioissakin on sellaisia, jotka edellä siteeratun peruskirja-artiklan mukaisesti ovat kunnallisia, kuten vaikkapa ehkäisevät terveyspoliittiset toimenpiteet ja kouluterveydenhoito. Vielä vähemmän etäisen erva-alueen päätösvaltaan tulee siirtää sosiaalihuollon järjestämiskysymyksiä, jotka suurimmaksi osaksi koskevat lähipalveluja ja edellyttävät sellaisina vankkaa paikallistuntemusta ja paikallisia sovellutuksia.

Hallitus on hukannut kolme vuotta tarjoamalla todelliseen ongelmaan vaikuttamatonta lääkettä. Toivottavasti jäljellä olevan ajan kuluessa saadaan liikkeelle sellaiset hankkeet, joilla voidaan vaikuttaa palveluiden uusiin toteuttamistapoihin, kansalaisvaikuttamiseen, kuntien velvoitteiden ja resurssien epäsuhtaan ja itsehallinnon palauttamiseen. Ja se idea kunnasta ja sen roolista pitäisi hahmottaa valtion ja eduskunnankin suuntaan, kyllä kunnissa se on aina tiedetty.

Näiden tahojen tulisi kaivaa asian ymmärtämistä oivallisesti palveleva lähde parin vuosikymmenen takaa. Se on Erkki Mennolan Idea kunnasta (Kunnallisalan kehittämissäätiö, 1992), jonka ydinsanoma on puristettavissa osuvasti: ”Suomen kunnat on vapautettava niin nopeasti kuin suinkin ylhäältä holhotun palvelulaitoksen roolista.”

Aimo Ryynänen

Kirjoitus on julkaistu alun perin Kuntalehdessä 10/2014.