Keskustelua kansanedustajien kunnallispoliittisen roolin ongelmallisuudesta on käyty jo vuosikymmenten ajan. Määrällisesti katsottuna kysymys ei ole vähäisestä seikasta. Valtaosa kansanedustajista on aina ollut myös kotikuntiensa johtavissa virka- tai luottamustehtävissä. Viime kuntavaaleissa valtuutetuiksi valittiin 175 kansanedustajaa.

Tehtävien yhteensovittamisen ongelmat on eri aikoina tyrmätty varsin kevyin perustein. Yllättävää on, että kansanedustajat itse eivät koe kaksoisrooliaan, vielä vähemmän nyt avautuvaa kolmoisroolia, mitenkään pulmalliseksi. Arkitodellisuutta sivusta tarkkaillen asia ei nimittäin vaikuta aivan ongelmattomalta. Kyse ei suinkaan ole vain ajankäyttöongelmasta.

Vallanjaon selkeyden vaatimus huomiotta

Demokratiassa olennaista on vallanjaon vastuullisuus.  On tiedettävä, kuka vastaa millekin taholle. Toinen vaatimus on vallankäytön selkeys. Valtaa on rajattava toisella vallalla. Kunnallinen itsehallinto merkitsee tiettyä erillisyyttä valtion omasta koneistosta. Näitä eurooppalaisen kansanvallan periaatteita ei suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa tiedosteta.

Kansanedustajat ovat lainsäädäntöelimen jäseniä ja antavat muun ohella kuntia koskevia sitovia normeja, säätävät lakeja. Toisaalta kunnat puolestaan ovat lakisääteisissä tehtävissään monin tavoin ministeriöiden kontrollissa. Näin ovat erityisesti uudet hyvinvointialueet. Erikoisimmillaan roolien sekoittumiset ovat kansanedustajien toimiessa etujärjestöjen johtotehtävissä, kuntien etujärjestössä. Kun kansanedustaja toimii samanaikaisesti kunnallisena luottamushenkilönä, on hän tässä roolissaan ainakin teoriassa valtion valvonnan alainen. Vastuu-, valta- ja alaisuussuhteet kietoutuvat näin iloiseen sekavuuteen. Vallanjaon toteuttamisen periaatteet eivät nykyaikaisessa oikeusvaltiossa voi olla koskematta myös kansanedustajia.

Kansanedustajan tulee työssään antaa koko kansakunnan kokonaisuutta koskevia yleisiä sääntöjä, siis tehdä maan kokonaisuuden kannalta tarpeellisia päätöksiä. Ne voivat usein olla maan eri osia epäoikeudenmukaisestikin kohtelevia. Miten tämä on mahdollista, jos samalla tulisi edustaa omaa kotikuntaa ja sen usein poikkeavia intressejä? Jo sanomalehtiä lukemalla muodostuu kuva siitä, että valtion keskushallinnon ja kuntien intressien ristiriita on pysyvä ilmiö. Peruskysymys on: kenen intressejä kansanedustaja ajaa, valtion, kaikkien suomalaisten vai vain oman vaalipiirinsä, vai jopa vain oman kuntansa?

Tämän kysymyksen tarkastelussa joudutaan aivan demokratian ytimeen. Vastuun poliittisesta kehityksestä, toimivallan siitä päättämiseen ja vastuullisuuden kansalaisten suuntaan tulee yhdistyä. Tässä on yksi demokraattisen prosessin toiminnan perusedellytys. Kansalaisilla on oikeus tietää se, ketkä ovat mistäkin vastuullisia: eduskunta, valtion keskushallinto, aluehallinto vai kunnat. Päällekkäiset roolit peittävät tämän vastuullisuuden.

Olemattomalle keskustelulle on jäänyt myös tämän ilmiön vaikutus kunnallispolitiikkaan. Jo neljä vuosikymmentä sitten katsottiin (Pekka Väänänen 1980), että kunnallispolitiikassa poliittinen kriisi, puolueiden byrokratisoituminen, politiikkojen teknokratisoituminen ja joukkojen etääntyminen ilmeni tehtävien kasautumisena eli demokratian kaventumisena.

Halutaanko keskushallinnon otteen edelleen vahvistumista?

Eduskunnan asema vahvistui olennaisesti nyt voimassa olevan, vuoden 1999 perustuslain myötä. Muutos oli nimenomaisena pyrkimyksenä. Kysymys on siitä, miten maan eri osien näkemykset voidaan avoimesti tuoda lainsäädäntöorgaanissa käsittelyyn. Nykymuotoinen kansanedustajien ”kahden tuolin” politiikka, ja pian kolmen tuolin politiikka ei tätä avoimesti toteuta.

Ajankäytön ongelmaakaan ei voi täysin sivuuttaa. Kansanedustajien kannattaisi keskittyä lainsäädäntötehtäviin ja jättää maakuntahallitukset ja kunnalliset luottamustoimet. Huomion kohteiksi pitäisi entistä vahvemmin ottaa kansainvälinen ulottuvuus ja siihen kuuluvien organisaatioiden toiminta.

Pysymme keskushallinnon vahvassa otteessa olevana maana, jos maakuntiin ja suurempiin kaupunkeihin ei kasva sellaista vastavoimaa, joka tarkastelee asioita oman alueensa näkökulmasta eikä alueitaan ensisijaisesti keskushallinnon näkökulmasta.

Aimo Ryynänen

Kirjoittaja on kunnallisoikeuden emeritusprofessori