Lastensuojelulla on huono imago, joka osaltaan jarruttaa palveluihin hakeutumista ja hankaloittaa sosiaalityöntekijöiden saamista alalle, sanoo Aila Puustinen-Korhonen. (Kuva: Ville Miettinen)

Lastensuojelu kaipaa imagouudistusta, joka kriisien sijaan nostaisi esiin tarjolla olevia palveluja, näkevät useat alan asiantuntijat.

Kuntaliiton erityisasiantuntija Aila Puustinen-Korhonen toteaa tuoreessa Kuntalehdessä, että lastensuojelun kielteinen julkisuuskuva vaikeuttaa palvelujen toteuttamista, kun lastensuojelun tukea tarvitsevat perheet eivät aina halua ottaa tarjottua apua vastaan.

– Lastensuojelun julkinen moittiminen on myös kuormitustekijä, joka vaikuttaa sosiaalityöntekijöiden saamiseen alalle ja alalla pysymiseen, Puustinen-Korhonen sanoo.

Kielteinen julkisuuskuva näkyy myös päättäjien sanavalinnoissa: perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikko, kesk., aloitti taannoin Helsingin Sanomien kirjoituksensa toteamalla lastensuojelun kulkevan ”kriisistä toiseen” hallituskaudesta toiseen.

– Tällaiset kirjoitukset eivät kerro koko lastensuojelun tilaa eivätkä ainakaan paranna sen mainetta, Puustinen-Korhonen arvioi.

Lapsille, nuorille ja perheille parempia palveluja kehittävän hallituksen kärkihankkeen, LAPE-muutosohjelman vetäjä Maria Kaisa Aula tunnistaa imago-ongelman.

– Myös nuoret kokemusasiantuntijat ovat tästä puhuneet ja kokevat sen ongelmana. Lastensuojelun monet onnistumiset jäävät kielteisen mielikuvan varjoon, Aula sanoo.

Sosiaalityöstä tulisi tiedottaa 

Sosiaalipalveluissa, esimerkiksi lastensuojelun kokonaisuudessa, autetaan niin laajasti ihmisiä, että tätä tukevaa palvelutarjontaa tulisi tuoda voimakkaammin suuren yleisön tietoisuuteen, arvioi Icehearts ry:n johtava asiantuntija Ville Turkka.

Imagouudistukseen tulisi ryhtyä heti, hän sanoo.

– Olen ihmetellyt monta vuotta, miksi julkinen puoli ei osaa markkinoida tekemisiään.

Turkan mielestä negatiivinen julkisuuskuva johtuu eritoten huostaanoton uhasta. Samaa mieltä ovat niin Kuntaliiton Aila Puustinen-Korhonen kuin lapsi- ja perhepolitiikan johtava asiantuntija Esa Iivonen Mannerheimin lastensuojeluliitosta (MLL).

– Tämä johtaa siihen, että kynnys ottaa yhteyttä on todennäköisesti korkea. Se vaikeuttaa avun piiriin pääsemistä, Iivonen arvioi.

“Vanhemmuudesta tarvitaan uutta keskustelua”

Iivosen mielestä ongelmaan – kielteiseen julkikuvaan ja palvelujen suoranaiseen karttamiseen – vaikuttaa myös vanhemmuuden käsittely yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tätä keskustelua hän pitää sävyltään vanhempia syyllistävänä.

– Puhutaan että ”vanhemmuus on hukassa”. Vanhemmuutta käsitellään jonkinlaisena yksilöllisenä selviytymisprojektina ja kunniakysymyksenä. Osoitetaan syyttävällä sormella vanhempiin ja heidän tekemiseensä sen sijaan että ajateltaisiin, että on vanhemmuuteen ja perheeseen liittyviä kysymyksiä ja ongelmia joissa ilman muuta pitää olla perheen ulkopuolista apua, Iivonen kritisoi.

Hän muistuttaa, että vanhemmuus ei ole koskaan ollut yksilösuoritus vaan siihen on aina tarvittu yhteisön tukea – niin myös nykypäivänä.

Jos verrataan esimerkiksi yrittäjyyttä ja vanhemmuutta, niistä vain ensin mainittu esiintyy yhteiskunnallisessa keskustelussa enimmäkseen positiivisessa valossa, Iivonen sanoo.

– Puhutaan että yrityksille pitää olla hyvä toimintaympäristö, ja kunnan pitää tehdä sitä ja maakunnan tätä. Mutta vanhemmuus uutisoidaan kielteisesti.

Niin Turkka kuin Iivonen näkevät ongelmaksi sen, että päättäjät ovat usein hyvin etäällä heikossa asemassa olevan ihmisen tilanteesta ja sen taustasyistä.

Päättäjät saattavat esittää julkisuudessa yksinkertaistavia, syyllistäviä ja kokonaisuutta vääristäviä syitä, miksi perheillä on lastensuojelun tarvetta. Se nostaa entisestään kynnystä vastaanottaa palveluita niillä joilla tarvetta on, Iivonen sanoo.

– Inhimillistä ymmärrystä odottaisi enemmän, Iivonen viittaa päätöksentekijöiden suuntaan.

“Tukea koko lapsen kasvun ajan”

Maria Kaisa Aula uskoo, että LAPE-hanke kohentaa juuri palveluista kertomista.

– Tiedon jakaminen lapselle ja perheelle tehdyistä erilaisista suunnitelmista paranee, Aula sanoo.

Hän korostaa sen tärkeyttä, että palvelut tulevat lähelle sitä tarvitsevaa lasta tai perhettä. Palvelut tulisi suunnitella kokonaisuutena maakunnassa ja niiden tulisi jalkautua perheiden arkeen, kotiin, varhaiskasvatukseen ja kouluun, Aula näkee.

– Lapsethan eivät ole ”sotessa”, vaan tarvitaan sivistyspuolen ja soten, lapsen ja nuoren perhelähtöinen yhdyspinta maakunnan ja kunnan palveluiden välillä, Aula määrittelee.

Myös Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtajan Hanna Heinonen korostaa monialaista yhteistyötä, joka puolestaan edellyttää saumattomia palveluketjuja.

– Sote-uudistuksessa tulisi lastensuojelun näkökulmasta kiinnittää erityistä huomiota palvelujen integraatioon, etteivät palvelut hajaudu tuotantorakenteen vuoksi, Heinonen sanoo.

Hän korostaa, että palvelujen pitkäjänteinen kehittäminen ei saa vaarantua kilpailutuskäytäntöjen takia.

– Valinnanvapauden toteutuessa lastensuojelu pitäisi pääsääntöisesti jättää valinnanvapauden ulkopuolelle, Heinonen linjaa.

Villa Turkka korostaa vertikaalisten palvelujen merkitystä.

– Lasten kasvaessa olisi tärkeää myönteisellä tavalla saattaa lapsia ja perheitä neuvolapalveluista päivähoitoon esikoulusta kouluun alkuopetuksesta eteenpäin ja opastaa tukea tarvitsevia perheitä koko lapsen kasvun ajan.

Sosiaalityöntekijöiden saatava tehdä sosiaalityötä

Heinosen mukaan lastensuojelun toimintaedellytysten paraneminen edellyttää mahdollisuutta kiireettömään kohtaamiseen.

Samoilla linjoilla on Aila Puustinen-Korhonen.

– Tärkeintä on luoda rakenne, joka mahdollistaa riittävän paneutuvan sosiaalityön ja varmistaa sen, että asiakkaille on riittävästi aikaa eivätkä työntekijät ylikuormitu.

Riittävä paneutuminen mahdollistuisi, jos sosiaalityöntekijöille annettaisiin todella aikaa tehdä sosiaalityötä. Vaikka asianmukainen kirjaaminen on juridisesti olennaisen tärkeää, esimerkiksi juuri kirjaaminen vie tolkuttomasti sosiaalityöntekijöiden aikaa, Ville Turkka sanoo.

– Kirjaamisen muotoja on syytä kehittää aika paljon, että työaikaa säästyisi siihen mitä sosiaalityö on: ihmisten auttamista sosiaalisin keinoin.

Samalla voisi madaltua kynnys tehdä alan mainetyötä. Siinä olisi Turkan mielestä reilusti työsarkaa.

– Pitää miettiä, mitä teemme, miksi ja kenelle teemme. Pitää myös osata sanoa, mitä meillä on tarjolla. Sitä ei sosiaalityö osaa tällä hetkellä tehdä, Turkka sanoo.

Lue myös:

Lasten ja nuorten talo näyttää suuntaa – Eksote onnistui sekä alentamaan kustannuksia että parantamaan palvelua

Miettinen Ville
Miettinen Ville
ville.miettinen@kuntalehti.fi
Jatka keskustelua #kuntalehti @kuntalehti Twitterissä tai Facebookissa.

Aiemmat kommentit

  1. Aivan oikea oivallus. Päättäjien suurista palvelujen yksityistämishankkeista huolimatta kansalaiset arvostavat julkisia yhteisesti rahoitettuja palveluja ja niitä pidetään luotettavina. Mutta tarvitaan sitä, että tuodaan julki enemmän esim. kunnissa omaa palvelua ja oman henkilöstön ammattitaitoa ja osaamista. Palvelun käyttäjälle on oleellista, että palvelu on pysyvää ja kotiin tulee tuttu työntekijä eikä kilpailutuksissa määräajoin vaihtuva.
    Rohkeasti vain kertomaan ihmisille, että julkiset palvelut ovat meille kaikille tarkoitettuja ja kaikki osallistumme niiden ylläpitoon ja kehittämiseen verovaroillamme.

  2. Tärkeä oivallus tosiaan. Tuo rakenteen luominen, joka mahdollistaa riittävän paneutuvan sosiaalityön ei nähdäkseni millään tavalla sulje pois tehdyn tai suunnitteilla olevan sosiaalityön dokumentointia asiakasasiakirjalain tarkoittamalla tavalla asiakkaana olevan lapsen lastensuojelun asiakirjoihin.

    Asiakkaan, hänen vanhempiensa ja läheistensä sekä viranhaltijan oikeusturvan edellytys on sosiaalityön asianmukainen dokumentointi etenkin, jos kyseessä on jonkin asianosaisen osalta tahdonvastainen toimenpide.

    Dokumentoinnin ja siitä mahdollisesti kerättävän tutkimustiedon perusteella voitaisiin myös vaikuttaa tähän imagokysymykseen. Dokumentoinnin perusteella siis ilmenisi luotettavasti, millaista tukea perheet ovat ilmaisseet tarvitsevansa ja millaista tukea heille on annettu ja millaisissa tilanteissa ja milloin hakemukset on hylätty.

    Mielestäni työn dokumentointi lain edellyttämällä tavalla on oleellinen osa sosiaalityötä ja siihen tulee varata työajasta ainakin 30 prosenttia (10 % matkoihin, 30% läheisneuvotteluista sopimiseen ja neuvotteluihin, 20 % vuorovaikutukseen lapsen kanssa ja 10 % koulutukseen, vuorovaikutukseen kollegoiden ja esimiehen kanssa).

    Pahinta olisi, jos dokumentoinnin tekisi joku muu kuin sosiaalityöntekijä, esimerkiksi sihteeri. Dokumentointi on oleellinen osa sosiaalityötä arvioipa työn asianmukaisuutta asiakkaan tai yhteiskunnan näkökulmasta.

  3. Kokemukseni mukaan myös lääkärit ja muut terveydenhoitoammattilaiset tarvitsisivat lisää tietoa sosiaalityöntekijöiden koulutuksesta ja tehtävän vaatimuksista. Lääkärit eivät usein edes tiedä, että sosiaalityöntekijänä voi toimia vain yliopistossa maisterintutkinnon kautta pätevyyden saanut henkilö. Heikentääkö tällainen tiedon puute viranomaisyhteistyötä esim. lastensuojelussa?

Keskustele

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*