Kuukauden helmi: ”Muistisairas iäkäs kotona ilman apua on meidän hyvinvoinnin häpeäpilkku” – Kelan ex-pääjohtajan mielestä yksinäisyys on tuleva kansansairaus
Elli Aaltonen nauttii elämästään. Sopivasti töitä ja harrastuksia kuten ulkoilua.
Timo Seppäläinen, kuvat
SPR:n puheenjohtajan Elli Aaltosen näkemyksiä kysytään säännöllisesti. Nytkin hänen puheensa osuu otolliseen maahan, kun puhutaan suomalaisesta yhteiskunnasta ja vanhuksista.
Kelan ex-pääjohtajalta toivotaan säännöllisesti myös valtakunnan medioissa. Vanhusten lisäksi Aaltonen on huolissaan mielenterveyssairaiden tilanteesta.
Kuntalehden uusi kolumnisti Elli Aaltonen tunnetaan monesta asiasta.
Ehkä se ei ole kovin hyvin tiedossa, että hän aloitti ensimmäisessä vakituisessa työpaikassaan viiden kunnan omistamassa vanhainkodissa johtajana jo 22-vuotiaana.
Siinä vaiheessa ensimmäinen yliopistotutkinto oli taskussa ja työelämä alkoi toinen toistaan vaativammissa tehtävissä.
– Huimaa uskallusta, toteaa hän itsekin.
Kunnat ja kuntayhtymät olivat työnantajina sosiaali- ja terveydenhuollon erilaisissa johtajaposteissa viisitoista vuotta. Yhteys kuntiin säilyi edelleen sosiaalineuvoksen ja sosiaali- ja terveysosaston osastopäällikön tehtävissä lääninhallituksissa ja sitten ylijohtajana Itä-Suomen aluehallintovirastossa.
– Myös Kelan pääjohtajan tehtävässä ja työelämäprofessorina merkitsi paljon, että ymmärsin kuntalaisuuden ja kunnallishallinnon. Onhan jokainen ihminen jonkin kunnan asukas, hän muistuttaa.
Ajan ilmiöt
Aaltonen on lopettanut varsinaiset palkkatyöt viime vuonna. Vaikka hän nauttiikin erilaisista vapaa-ajan harrastuksista, Ellin tuntevat tietävät, että monessa mukana ollut leidi ei jää laakereilleen lepäämään.
On pakko kysyä, mikä hänet saa keskustelemaan yhteiskunnasta ja ihmisten hyvinvoinnista vuosikymmenestä toiseen?
– Meistä kukaan ei elä tyhjiössä eläkkeelläkään. Ainakin minulla on edelleen kiinnostusta erilaisiin ajassa liikkuviin ilmiöihin, löytyy vastaus.
Viidenkymmenen vuoden ajan suomalaista yhteiskuntaa työelämässä tarkkailtuaan hän tietää, että yksikään vuosikymmen ei ole ollut edeltäjänsä kopio. Aaltosen lista hyvistä kehityksistä on pitkä.
– No, nyt me olemme murrosvaiheessa näiden molempien, palvelujen ja etuuksien osalta, kun julkinen talous on kriisissä.
Hän muistuttaa turvallisuuden erilaisista muodoista. Kun me vuonna 2025 olemme huolissamme turvallisuudesta, on tärkeä huomioida monenlaisen turvattomuuden tunteen yhteys ihmisten kriisinkestävyyteen.
Olavinlinna on savonlinnalaissyntyisen Elli Aaltosen yksi sielunmaisemista.
Missä ovat toivon teot?
Elli Aaltosen työhistoria on lievästi sanottuna monipuolinen. Perheen, työn ja opiskelun yhdistämisestä hänellä on myös kokemusta.
– Paljon monenlaista ja samalla kuitenkin myös yksityistä elämää perheen ja jatko-opintojen muodossa. Sen mahdollisti paljolti silloinen puolisoni ottamalla osavastuuta perheestä.
Elli Aaltonen tunnetaan ystävällisenä ja vieraanvaraisena emäntänä ja lämpimänä äitinä kahdelle aikuiselle pojalleen. Hänen yhteiskunnallisia näkemyksiään ei kuitenkaan pyydetä siksi, että ilmoille tulisi hymyä ja hymistelyä.
– Kansakuntana huolettaa ihmisten jaksaminen, kun uhkia ja kriisejä on niin paljon globaalisti kuin kansallisesti. Suurin huoli on polarisaatio, koska aiemmin on osattu paremmin hakea tukea toisistamme ja luoda yhteisöllisyyttä ja osallisuutta kaikkien kanssa.
Aaltonen pohtii, kuinka Suomi on kyennyt selviämään monesta kriisistä, sodistakin sillä kuuluisalla sisulla, mutta myös toivolla paremmasta. Ovatko toivon teot jääneet nyt taaemmaksi?
– Tiedon avulla on helpompi tehdä hyviä päätöksiä. Edelleen ilahduttaa suhteellisen hyvä keskustelukulttuuri. Meidän ei tarvitse avata polemiikille kaikkia ikkunoita.
Kenen tehtävä ja velvollisuus olisi ohjata Suomea parempaan suuntaan?
– Hyvinvointiyhteiskunta on suunnannäyttäjä. Se kuvaa, miten arvostamme toisiamme ja annamme kaikille elämisen eväitä.
Elli Aaltonen jatkaa, että rinnalla toimivat yksityiset palvelun tuottajat ja kansalaisyhteiskunta yksilöineen, perheineen ja järjestöineen. Tämä on hänen mukaansa se hyvinvoinnin laiva.
– Siihen kuuluu kunkin voimavarojen mukainen yksilön vastuu ja vastuu lähimmäisistään ja se, että julkisen ja yksityisen toimijuuden yhteistyö toimii. Me nyt valitettavasti elämme hyvinvoinnin ohjaustehtävässä lyhyellä aikajänteellä.
Tukea vanhemmille
Lapset ja nuoret ovat olleet aina lähelle Elli Aaltosen sydäntä.
Suomalaisille nuorille Aaltosella on toivon sanoma:
– Nuorille sanoisin, että unelmia kohti vaan. Rohkeutta elää omannäköistä elämää, johon kuuluvat hyvät asiat luonnon kestävyydestä omaan kestävyyteen.
Eri-ikäisten ihmisten elämään sekä työssä että omakohtaisesti perehtynyt Elli Aaltonen katsoo ruuhkavuosia myös uudella tavalla. Aina ruuhkavuosia on ollut, mutta toisaalta nyt tuntuu työelämä olevan entistä kiihkeämpää ja vaatimukset monella tavalla kovia.
– Samaan aikaan kysytään, miksi lapsia ei synny. Perheiden hyvinvointi on kansakunnan tulevaisuuskysymys. Siksi tarvitaan niitä palveluja ja niitä tukia, jotta isät ja äidit jaksavat vaativan työnsä ja kasvatusvastuunsa kanssa. Jos vanhemmat eivät voi hyvin, niin hankala siinä on lastenkin olla.
Elli Aaltonen on erityisen huolissaan puheesta, joka koskee kasvavaa hoitovastuuta, kun julkinen ei pysty hoitamaan iäkkäitä. Tässä kohtaa haastattelua Kelan ex-pomo kiihtyy.
– Tämä moralisoiva puhe syö entisestään lapsiperheiden jaksamista. Iäkkäiden lapset eivät ole moraalittomia. Työssä olevista aikuisista 80 prosenttia jo tällä hetkellä huolehtii mahdollisuuksien mukaan vanhemmistaan ja osa tekee oman työn ohella raskastakin omaishoitotyötä.
Gubbe-koira ja Elli ovat parhaat ystävät. Gubbe tuli taloon liian työn tekemisen estämiseksi.
Yksinäisyyden taakka
Punaisen Ristin työssä Aaltonen näkee suurta iäkkäiden yksinäisyyden taakkaa. SPR tekee vuosittain yksinäisyys -barometrin ja yksinäisyyden tunne kasvaa kaiken aikaa myös nuoremmissa ikäryhmissä.
– Yksinäisyys on Suomessa tuleva kansansairaus.
Yksinäisin on iäkäs, kotona asuva vanhus, jonka kotihoito on minimaalinen ja sosiaalisia kontakteja ei ole. Rinnalle on tullut odotus: Odotus hoitoon, päivystyksessä odottaminen, palvelujen odottaminen ja ihmisen odottaminen. Aaltosen omat vanhemmat ovat jo kuolleet, mutta muistissa on, kuinka hoitovastuuta jaettiin sisarusten kanssa.
– Suurin huoli oli poissa, kun pitkäikäinen isämme sai säännöllisen kontaktin päivittäisen ateriapalvelun ja kotisairaanhoidon sekä paikkakunnalle asuneen vanhimman siskoni kautta. Kun muisti pelasi loppuun saakka, voi huoletta soittaessa luottaa kuulemaansa.
Muistisairas iäkäs kotona ilman apua on meidän hyvinvoinnin häpeäpilkku tällä hetkellä, jyrähtää Aaltonen.
Hän ihmettelee erityisesti sitä, että ainakin kaksi hyvinvointialuetta on lopettanut omaishoidon tuen.
– Juuri samaan aikaan kuin ympärivuorokautista hoivaa vähennetään! Nyt kaikki ovat sitä mieltä, että omaishoitajille pitää antaa tukea, palkkioita, työterveyshuoltoa. Sitten, kun vaalit ovat ohi, tämä unohtuu.
Ajatellaan tuen olevan niin pieni, ettei kukaan sitä kaipaa. Elli Aaltosen mukaan tässä näkyy arvoasetelma pahimmillaan.
– Samaan aikaan keski-ikäiset lapset ovat alkaneet ajatella, että heidän pitää varmaan hoitaa läheisiään. Nyt me ollaan tekemässä se, että työikäinen väestö alkaa olla ristiriitaisessa tilanteessa. Pitää hoitaa empatia ja tunne edellä äitimme ja isämme tai vanhempia veljiä ja siskoja vai pitäisikö meidän nyt olla töissä, koulussa ja tehdä se oma elämä, kerryttää omaa eläkettä.
Aaltonen on itsekin huolehtinut ja huolehtii omaisistaan, mutta kyseenalaistaa ajatuksen, että nykyiset nuoret polvet laitettaisiin sotien jälkeisen sukupolven hoitajiksi.
– Heidän pitää tehdä sitä, mitä hallituskin haluaa eli työllistyä.
Hyvinvointialueisiin Aaltonen ottaa kantaa sanomalla, että aluevaltuustoja ja ei tarvita.
Aluevaltuustojen rooli on jäänyt hänelle epäselväksi. Tarvitaanko niitä?
– Aluevaltuustoilla on tietysti demokratiarooli, edustaa alueen väestöä päätöksenteossaan. Erityisesti kysyn tämän demokratian perään tässä ilmapiirissä, jossa hyvinvointialueet ovat kovin VM-johdettua resursseiltaan, että sisällöiltään. Joutuvat puun ja kuoren väliin, kun ei ole vaihtoehtoja. Joutuvat syylliseksi tahtomattaan.
Elämä on ihanaa
Elli Aaltonen lopetti säännöllisen työelämän viime vuonna. Sen jälkeenkin hän on toiminut vierailevana luennoitsijana, kirjoittajana ja yhteiskunnallisena keskustelijana monella foorumilla. SPR, jonka puheenjohtajana hän on, merkitys kansallisissa ja globaaleissa kriiseissä on kasvanut.
Nykyään eläkkeellä oleva seitsemänkymppinen Aaltonen on asunut työn vuoksi useilla suomalaisilla paikkakunnilla. Nyt kiinnekohdat ovat koti idyllisessä Porvoossa ja kakkoskoti synnyinseudulla Savonlinnassa, Saimaan rannalla.
Uraputken jälkeen rentoa elämää viettävä Aaltonen kertoo, että jokapäiväisen elämän täyttävät rakkaat pojat ja heidän perheensä. Sisaret ovat tärkeitä ja luottamusystäviä on.
– Käytän paljon sanoja, joilla kuvaan heille välittämistä ja rakkauttani. Ja sittenhän se välittäminen tulee takaisin. En ole lasteni yksityisyyttä häiritsevä, mutta molemmin puolin tarkistamme, että kaikki sujuu hyvin ja usein tapaamme, kun kaikki asumme nyt pääkaupunkiseudulla. Pääkaupunkiseudulla monet ammattitaustan kautta tulleet upeat ihmiset ovat jääneet ystäviksi.
Ja sitten on niitä ’koiraystäviä’. Aaltosen koira Gubbe, jota puhutellaan sekä suomeksi että ruotsiksi, kulkee haastattelun ja kuvauksen ajan ihmisen luota toisen luo ja haluaa leikkiä. Ellin pojat hankkivat äidilleen koiran, että tämä ei tekisi niin paljon töitä.
– Borderterrieri Gubbe saa mukamas parempaa hoitoa kuin he lapsina, nauraa Aaltonen ja silittää ruskeata lemmikkiään.
– Tämä lienee vitsi, mutta kuvaa sitä, miten me olemme samiksia koirani Gubben kanssa.
71-vuotiaana Elli Aaltonen säteilee elämäniloa ja hän sanoo itsekin nauttivansa.
– Elämä on ihanaa, kiitän siitä joka päivä. Ei niin kiire, ettenkö joka aamu keskustelisi itseni kanssa, miten teen tästä päivästä hyvän päivän ja illalla kysyen itseltäni, mitä tässä päivässä oli hyvää. Ja aina löytyy joku juttu.
SPR puheenjohtajuus vie arviolta viikon kuukaudessa: on kokouksia, puheita ja matkoja.
–Ja sitten on synnyin- ja koulukaupunkini Savonlinna. Nyt voin aikatauluttaa elämääni siten, että Savonlinna jaksot ovat usean viikon, jopa kuukauden pituisia. Ne ovat ns. kirjoittajavapaita, jolloin voin Savonlinnan sukuni ja ystävieni tapaamisten sekä kulttuurin ohella keskittyä kirjoittamaan.
Kirjoittamiseen tarvitaankin aikaa, sillä Elli Aaltonen kirjoittaa kirjaa, jolla on useampi työnimi. Yksi niistä on ”Sosiaalitapaus”.
Mielenkiinnolla kirjoittaja odottaa, löytyykö kirjalle kustantaja.
Luonto on Aaltosen voimavara ja terveyttä tulee hoidettua osana päivärutiinia, jollaiseksi voi laskea vaikkapa Gubben kanssa lenkkeilyn.
– Luonto on voimavarani, klassinen musiikki on päiväni avaus. Ja omaan aikatauluun sovitetut työt ovat intohimoni. Tiedän, että ei näinkään jatku ikuisesti, aina voi sattua jotain dramaattista huonoa. Mutta sitä en suostu nyt murehtimaan.
Elli Aaltonen katselee suomalaista yhteiskuntaa kriittisesti ja parannusehdotuksia pohtien.
Fakta
Elli Aaltonen
Perhe: 2 aikuista poikaa perheineen
Äiti ja SPR:n puheenjohtaja
Tärkein arvo: oikeudenmukaisuus
Lue myös:
