”Nyt on aikuisten vuoro toimia” – Lasten puhelinriippuvuudesta puhutaan paljon, mutta vanhempien ratkaisuilla tilanne voi kääntyä paremmaksi, nuorisolääkäri Silja Kosola muistuttaa
Aika on ikään kuin kypsä, että tapahtuu jonkinlainen muutos älylaitteiden käyttötavoissa, Silja Kosola sanoo. – Kun on monen nuoren kanssa keskustellut, heille on jo tullut vahva ajatus, että sitten kun heistä tulee vanhempia, he eivät halua kasvattaa mitään ipad-vauvoja. Kuva: Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue
Nuorisolääketieteen dosentti Silja Kosola harrastaa suunnistusta. Hän tietää hyvin, että kun suunnistajan jalat vievät kovaa ja kompassin käyttö unohtuu, voi juosta rastin ohi.
– Sen takia taitavimmat suunnistelijat vilkuilevat kompassia jatkuvasti, tarkistavat maamerkkejä jatkuvasti, eivätkä anna jalkojen viedä kovempaa kuin pää pysyy mukana.
Suunnistuksessa on löydettävä kultainen keskitie vauhdin ja kartan ja kompassin käytössä.
– Se on hienovarainen balanssi.
Mainos (juttu jatkuu mainoksen jälkeen)
Samanlainen tasapaino pitäisi löytää älylaitteisiin suhtautumisessa Suomessa, Kosola sanoo.
Kosola nimittäin arvioi, että yksi syy sille, miksi nyt puhutaan älylaitteiden käytön kontrolloinnista koulussa – erityisesti siitä miksi kontrollointi on vaikeaa mm. lainsäädännön takia – on se innokas vauhti, jolla Nokian vauhdittama digihuuma saattoi saada uskomaan, että kaikki digi olisi hyvästä.
– Lapsille alettiin yhä nuorempana hankkimaan puhelimia. Varhaiskasvatukseen tehtiin suunnitelmia, joissa korostuivat digitaidot, miettimättä yhtään, että mitä itse asiassa ovat 5-vuotiaan digitaidot. Ja kuitenkin sen ikäisillä on valtavasti opittavaa myös ihan puhtaasti motoriikassa: miten pidetään saksia kädessä tai haarukkaa ja veistä kädessä.
Kosola käyttää toistakin urheiluvertausta:
– Lähdettiin laukalle, kun kyseessä oli oikeastaan ravikilpailu.
– Ja nyt korjausliikkeen tekeminen on vaikeaa, koska meillä on korkeissa positioissa paljon ihmisiä, jotka ovat olleet digihomman airuina.
Koulusta mallia kotiin
Maailmalta on runsaasti tutkimusnäyttöä siitä, että älypuhelinten käytön rajoittaminen koulussa on parantanut oppimistuloksia. Älylaitteita ei sinänsä tarvitse kieltää kokonaan, niiden käyttöön vain pitäisi saada – älyä.
Kosola on puhunut pitkään siitä, että pienet lapset eivät tarvitse älypuhelimia lainkaan. Samoin hän on puhunut paljon siitä, että kouluihin pitäisi saada mahdollisimman pian mahdollisuus kieltää opetukseen liittymätön älypuhelinten käyttö kouluaikana.
Aikuisilla olisi nyt tilaisuus näyttää suuntaa, mihin lapset voivat kulkea.
– Koulukieltoja ajan sen takia, että siellä on jo niin ilmeiset haitat jo olemassa. Tavallaan niin helposti kuitenkin ne hyödyt saatavissa, kun meillä on maailman parhaiten koulutetut opettajat.
– Ja olemme aiemminkin pystyneet siihen, että olemme olleet niillä Pisa-vertailuilla ihan siellä maailman huipulla. Ajattelen myös, että koulun kiellot toimivat myös vahvana signaalina vanhemmille.
Kosola muistuttaa, että koulun käytäntöjä kopioidaan muussa elämässä. Esimerkki: vanhemmat ymmärtävät sen, että jos opettaja antaa läksyjä, kyse on tärkeästä asiasta.
– Samalla lailla jos kouluissa ei voi olla puhelimella vaan siellä opetellaan välitunneilla sosiaalisia taitoja, sekin on vanhemmille vahva signaali, että aivan totta, kotonakin se ihan kasvokkainen kanssakäyminen on tärkeää.
Kosolan mukaan ihannetilanteessa koko EU:ssa saadaan ”jonkinlainen tolkku” siihen, minkä ikäisille puhelimia hankitaan ja mitä niillä saa minkäkin ikäinen tehdä.
–Tällä hetkellä nämä somen ikärajat 13 vuotta eivät perustu yhtään mihinkään, eikä niitä oikeasti valvota millään lailla.
–Suomalaisilla alakoululaisilla on melkein kaikilla vähintään se Tiktok, joka ei tee heille hyvää. Viime syksynä, kun Hamas hyökkäsi Israeliin, meidän pienet alakoululaiset olivat maailman ensimmäisten joukossa näkemässä filtteröimättömiä videoita taistelutantereelta.
– Kun aikuiset ovat usein käyttäneet lähinnä Facebookia, he eivät välttämättä ymmärrä, että Tiktok on jokaiselle käyttäjälle erilainen. Vaikka vanhempi menee itse Tiktokiin, hän ei välttämättä tiedä mitään siitä, mikä hänen oman lapsensa Tiktokin sisältö on, Kosola muistuttaa.
Tolkkua myös aikuisten puhelimella oloon
Tutkimusta on tehty kauan myös siitä, miten vahingollista vanhemman älypuhelimen käyttö voi olla lapsen kehitykselle.
Voisi ajatella, että pallo on vanhemmilla: Lapsi oppii tekemään sen mitä vanhempi tekee. Jos et halua, että lapselle kehittyy puhelinriippuvuus, älä näytä hänelle puhelinriippuvuuden mallia.
Moni vanhempi ilmaisee ääneen huolensa tai ärtymyksensä siitä, että lapsi käyttää niin paljon puhelinta. Tai että koulu antaa lapsen käyttää puhelinta. Mutta kun vanhempien liiallisen puhelimenkäytön haittavaikutukset lapsen kehitykselle ovat olleet tiedossa ainakin vuosikymmenen, eikö pitäisi olla huolissaan myös vanhempien puhelinriippuvuudesta?
– Jossain määrin kyllä, sanoo Silja Kosola.
Hän on kiinnittänyt ilmiöön huomiota kaupungilla liikkuessaan. Ja hän muistuttaa, että esimerkiksi yksittäinen tilanne, jossa vanhempi tuijottaa puhelinta bussimatkan ajan lasta kuljettaessaan, ei välttämättä kerro koko kuvaa siitä, kuinka paljon puhelin hallitsee elämää. Perusarki on saatava rullaamaan, vanhempi voi olla rättiväsynyt työpäivän jälkeen, tai taustalla voi olla jotain muuta.
Asetelma muuttuu, jos esimerkiksi perhe on yhdessä niin sanotusti viettämässä vapaa-aikaa.
– Jos perhe menee ravintolaan eikä sielläkään ole yhdessä vaan kaikki omilla ruuduillaan mukaan lukien taapero rattaissa, siinä ei enää ole mitään tolkkua.
– Ja kyllä se on todennäköisesti yksi pulmista nuoreten pahan olon taustalla. Heille syntyy se mielikuva, että aina joku asia on tärkeämpää kuin he.
– Kuinka moni vanhempi edes tietää, kuinka paljon on puhelimella? Katsovatko he puhelimen lokitietoja, että mihin se aika kului edellisellä viikolla? Kosola pohtii.
Some lisää pahoinvointia
Myös lapsen tai nuoren oman liiallisen älylaitteenkäytön haittavaikutukset ovat laajasti raportoituja. Silja Kosola työryhmineen julkaisi aiemmin tänä vuonna artikkelin tutkimuksestaan, jossa tarkasteltiin lukion ensimmäisen luokan tyttöjen puhelimenkäyttöä. Tutkituilla keskimääräinen päivittäinen aika puhelimella oli 5 tuntia 50 minuuttia, josta sosiaalisessa mediassa lähes neljä tuntia. Noin 16 prosenttia tutkittavista täytti some-riippuvuuden kriteerit. Some-riippuvuus oli yhteydessä mm. ahdistuneisuuteen, huonoon kehokuvaan sekä väsymyksen ja yksinäisyyden kokemuksen yleistymiseen.
Sosiaalisessa mediassa ylläpitävä ja koukuttava voima on kasvanut ja sosiaalinen kanssakäyminen vähenee koko ajan. Etenkin nuorten ”sometus” on usein lähinnä ohi liukuvien kuvien ja videoiden tuijottamista ja päivitysten täppäämistä.
Sosiaalisuuden tilalla on mekaaninen muiden päivitysten tuijottaminen.
– Ja sen takia on minusta täysin loogista, että mitä enemmän ihminen käyttää somea, sitä enemmän hän raportoi olevansa yksinäinen. Käteen jää vain FOMO (Fear Of Missing Out), olo siitä että jossain tapahtuu jotain mutta mä en ole siinä mukana.
– Tätä on tutkittu nuorisolla. Mutta kun keskustelee aikuisten kanssa, kyllä se aika monella aikuisellakin näyttäytyy samanlaisena. Sinne on vähän niin kuin pakko mennä, mutta ei se tosiasiassa hyvinvointia lisää.
”Toivoa on aina”
Kaikesta negatiivisesta julkisesta keskustelusta ja tutkimustuloksistakin huolimatta Silja Kosola korostaa, että peliä ei ole menetetty.
– Toivoa on aina, se on ihan selvä juttu.
– Meidän omassakin tutkimuksessa yksi tavallaan surullinen mutta tavallaan meitä aikuisia kannustava viesti on, että valtaosa nuorista katsoo, että he ovat liian usein somessa. He ovat somessa silloinkin, kun eivät oikeastaan haluaisi. He ovat yrittäneet rajoittaa sitä käyttöä, mutta omat voimat eivät riitä.
– Sehän tarkoittaa, että nyt on meidän aikuisten vuoro toimia, olla aidosti lasten ja nuorten tukena, että ei sen ole pakko mennä näin.
Tukena oleminen tarkoittaa esimerkiksi ajan antamista lapselle tai nuorelle. Tästäkin on tutkimusnäyttöä: Vanhempien ja nuorten hyvät keskusteluvälit suojaavat nuoria melkein kaikelta: erilaisilta riippuvuuksilta, varhaiselta päihteidenkäytöltä, liian aikaisilta seksisuhteilta, hyväksikäytöltä netissä, Silja Kosola luettelee.
Jos ajatellaan kouluikäisiä ja teinejä, ei heillekään ei ole yksi ja sama, mitä vanhemmat tekevät kotona. Jos aamupalapöydässä näkee että vanhemmat lukevat paperista lehteä, näkee että lukeminen on tärkeää ja tällä tavalla tieto välittyy.
– Mutta jos näkee, että vanhempi on puhelimella, ei lapsi tiedä, mitä vanhempi sillä puhelimella tekee.
Puhelin lukitsee ihmisen huomion. Vanhempi saattaa sanoa ”joo ihan kohta”, kun lapsi sanoo jotain sieltä puhelimen takaa.
– Kun menee takaisin lapsen luokse ja kysyy ”mitä sulla oli”, se [asia] on mennyt jo.
– Kullanarvoisia ovat ne hetket, jolloin lapsi tulee jotain kysymään. Silloin pitäisi antaa heille se huomio.
Toivoa luo Kosolan mielestä myös esimerkiksi se, että puhelimen ongelmakäytöstä keskustellaan niin aktiivisesti.
– Aika on ikään kuin kypsä, että tapahtuu jonkinlainen muutos. Kun on monen nuoren kanssa keskustellut, heille on jo tullut vahva ajatus, että sitten kun heistä tulee vanhempia, he eivät halua kasvattaa mitään ipad-vauvoja.
– Sekin on mielestäni vahva viesti siitä, että nuoret itse näkevät, että ei tämä ole hyvä.
Tausta: Näin häiriökäyttäytyminen voi kehittyä
Aivan pienimmillä lapsilla, vauvoilla ja taaperoilla, vanhemman puhelimenkäytöllä voi olla dramaattisia vaikutuksia, Silja Kosola sanoo.
– Jos ei pienen lapsen kanssa puhu, jos ei lapselle sanoita maailmaa, lapsen puheen kehitys viivästyy.
– Ja kun lapsi ei opi puhumaan, kun hän ei opi sanoja, hän ei saa itseään ymmärretyksi eikä pysty myöskään ymmärtämään muita samalla tavalla.
– Jos lapsi ei saa itseään ymmärretyksi, on aika selkeää, että hän turhautuu, ja on aika selkeää, että se johtaa häiriökäytökseen, että jollain tavalla saisi sen huomion.
Ajatus, että lapsi pitäisi istuttaa ruudun ääreen esimerkiksi siksi aikaa kun vanhemmat laittavat ruokaa, on liian yksinkertainen.
– Lapsi voi tutkia puulastoja tai ties mitä, tai auttaa tiskaamisessa.
– Pienet lapset myös voivat auttaa tiskikoneen täyttämisessä. Siitä tulee kokemus, että lapsi on tarpeellinen ja osaa, mikä on ihmisille todella arvokasta.
Muutenkin ajatus siitä, että lapsi laitetaan ruudun ääreen aina, kun ajatellaan että hänellä on tylsää, on kyseenalainen. On vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, minkälaista kuoppaa aikuinen silloin itselleen kaivaa.
Jos kolmivuotiaan turhautuminen tyydytetään aina laitteella, viisivuotiaana hänellä on huomattavia käytösongelmia, Silja Kosola sanoo.
– Ja viisivuotias on aika paljon isompi, äänekkäämpi ja vahvempi. Kun hän alkaa hakata päätään seinään tai lyö vanhempaa saadakseen huomion, seurauksetkin ovat aika erilaisia.
– Kaikki tämä voi johtaa siihen, että lapsella on keskittymisvaikeuksia, kun koulu alkaa.
Keskittymisvaikeuksien yhteydessä puhutaan usein ADHD:stä, joka on diagnoosimäärien perusteella yleistynyt nopeasti.
– En usko hetkeäkään, että todellisuudessa ADHD:n esiintyvyys olisi niin suurta kuin mitä tällä hetkellä Suomessa diagnoosit ovat. Meillä on koko maassa alakouluikäisistä pojista mukamas yhdellä kymmenestä ADHD. Meidän geenit tai muu ei ole muuttunut niin nopeasti, että tämä voisi olla totta.
– ADHD on määritelmän mukaan kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö. Voi miettiä, mikä kaikki on kehityksessä mennyt pieleen, Silja Kosola sanoo.
