Venäläisten taloissa hiljaiseloa Etelä-Karjalassa

Omakotialueella Imatran Lempukassa vallitsee aurinkoisen iltapäivän rauha. Sopulinkujan yhdeltä omakotitalon katolta sentään kuuluu vasaran pauketta: virolaiset rakennusmiehet tekevät kattoremonttia pietarilaisen pariskunnan omistamassa talossa. Pariskunta osti talon vuonna 2006 vapaa-ajan asunnokseen ja käy siellä harvakseltaan.

Saimaan rantaan on vain muutama sata metriä ja kaupungin keskustaan viitisen kilometriä. Miljoonakaupungin asukkaille Sopulinkuja on varsinainen levon tyyssija.

– Tässä lähellä olevista taloista seitsemän on venäläisten omistamia, laskevat Sopulinkujalla asuvat naapurukset Matti Kohonen ja Leena Sinkkonen.

Se tarkoittaa, että noin puolet lähimmistä kiinteistöistä on venäläisomistuksessa. Osa taloista on 1970- ja 1980-luvulla rakennettuja taloja, mutta venäläiset ovat myös ostaneet muutaman tyhjän tontin ja rakentaneet niille uuden talon. Keskellä viikkoa venäläistaloissa ei ole omistajia paikalla, sillä arkipäivät kuluvat kotona Venäjällä.

Muutaman sadan metrin päässä Lempukan länsiosassa on Pikku-Pietariksikin kutsuttu uusi asuinalue. Alueen vajaasta 40 tontista noin puolet on venäläisomistuksessa. Esimerkiksi Kuusipeurankadun kymmenkunnasta tontista vain kolme on suomalaisomistuksessa.

Yrittäjä Kari Ovaska muutti Kuusipeurankadulle vuonna 2009 ensimmäisenä koko kadulla. Venäläiset naapurit rakensivat hitaammin, ja heidän ensimmäisen talonsa valmistui vasta viitisen vuotta myöhemmin.

Yhdellä venäläisen ostamalla tontilla on edelleen vain perustukset. Moni venäläisnaapuri on joutunut uusimaan rakennuslupansa, kun valmista ei ole tullut ajoissa.

Ovaskalla ei ole naapureissaan moittimista. Omistajien Suomessa asuvat asiamiehet pitävät tontit siisteinä, ja harvoin paikalla olevat naapurit eivät häiritse.

– Voisi ajatella, että täällä on jopa liian hiljaista, sanoo Ovaska.

Jopa pakkohuutokauppoja

Etelä-Karjalassa ulkomaalaisten tekemiä kiinteistökauppoja on viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut suhteellisesti ja myös lukumääräisesti enemmän kuin missään muussa maakunnassa. Rajamaakunta on houkutellut ostajia etenkin Pietarista ja sen lähialueilta, mistä pääsee nopeasti Suomeen.

Kaupankäynnin huippuvuosi oli 2008, minkä jälkeen öljyn hinnan lasku ja ruplan romahdus hiljensivät kaupankäynnin.

Kauppaa on hiljentänyt myös se, että suomalaiset pankit ovat Venäjä-pakotteiden ja kiristyneiden rahanpesusäännösten vuoksi hyvin nihkeitä lainoittamaan venäläisasiakkaita tai avaamaan heille pankkitilejä. Jopa olemassa olleitakin tilejä on suljettu.

Kiristynyt tilanne näkyy siinä, että venäläisten kiinteistöjä on viime vuosina alettu myydä Etelä-Karjalassa pakkohuutokaupalla.

Piakkoin vasaran alle on esimerkiksi tulossa vuonna 2008 venäläisomistukseen siirtynyt, Taipalsaarella sijaitseva hotelli Saimaanranta, jonka suunniteltu remontti ja kunnan kaipaamat matkailutyöpaikat jäivät toteutumatta.

Venäläiset ehtivät vuodesta 2004 lähtien hankkia Etelä-Karjalasta noin 1 500 kiinteistöä, joista edelleen arviolta 1 400 on venäläisten omistuksessa. Noin 60 prosenttia ostetuista kiinteistöistä on omakotitaloja ja 30 prosenttia lomakiinteistöjä.

Imatra on Etelä-Karjalan kunnista ahkerin kaupungin omistamien tonttien myymisessä venäläisille. Vuosina 2006–2015 Imatra myi venäläisille kaikkiaan noin sata omakotitonttia, joista tosin jo 15 on palautunut rakentamattomana takaisin kaupungille. Erityisen kuumana kauppa kävi vuosina 2007–2009.

Myös esimerkiksi Lappeenranta, Luumäki ja Savitaipale ovat myyneet kaavoitettuja tontteja venäläisille, mutta huomattavasti vähemmän kuin Imatra.

Viime vuosina tilanne väestötappioisessa Etelä-Karjalassa on ollut synkkä: kuntien omakotitonteille ei ole ostajia sen enempää Suomesta kuin Venäjältäkään.

Ongelmia harvoin

Imatran kaupunkikehitysjohtaja Topiantti Äikäs toivottaa venäläiset kiinteistönomistajat tervetulleeksi. Imatralla väestö vähenee ja ikääntyy, ja venäläiset ovat piristysruiske. He tuovat ripauksen kansainvälisyyttä ja hyödyttävät elinkeinoelämää tekemällä ostoksia ja käyttämällä muita palveluja.

Äikäs sanoo, että venäläiset kiinteistönomistajat maksavat tunnollisesti vesi- ja sähkölaskunsa. Tiedossa ei myöskään ole, että venäläiset kiinteistönomistajat jättäisivät kiinteistöveronsa tavallista useammin maksamatta.

Ongelmia on harvakseltaan, ja niitä aiheuttaa ennen kaikkea kiinteistönomistajan huono tavoitettavuus. Viime vuonna Imatran kaupunki joutui purkamaan vaarallisen huonoon kuntoon päässeen omakotitalon, jolla oli tietymättömissä ollut venäläinen omistaja.

Kun omistajaa ei tavoitettu, kaupunki laittoi lopulta kuulutuksen Viralliseen lehteen. Sen jälkeen kaupunki otti kiinteistön haltuunsa ja purki sen veronmaksajien kustannuksella.

– Tällaisia tapauksia on äärimmäisen harvoin, huomauttaa Äikäs.

Samanlainen esimerkki on venäläisten kiinteistönostajien suosimalta Ruokolahdelta, missä kunnan keskustassa sijainneen kauppakiinteistön ostanut venäläinen omistaja jätti vuosien ajan sähkölaskut maksamatta.

Sähköjä ei voinut katkaista, koska samalla olisi katkaistu myös vedenjakelu läheisestä vanhusten palvelutalosta, joka oli kauppakiinteistön kanssa saman runkovesiputken varassa.

Kunta maksoi aikansa sähkölaskut, kunnes vuosien työn tuloksena sai lunastettua kiinteistön ja lopulta puratti huonokuntoisen talon veronmaksajien kustannuksella 2017.

Rajoituksia vai ei?

Venäläisten kiinteistönomistukselle on vaadittu rajoituksia. Asiassa on ollut aktiivinen Ruokolahden kunnanvaltuuston puheenjohtaja, kansanedustaja Suna Kymäläinen, sd. Hän oli laatimassa paljon julkisuudessa ollutta ja 2014 tyrmättyä lakialoitetta, jolla haluttiin rajoittaa EU:n ulkopuolisten ostajien oikeutta kiinteistönostoon Suomessa.

Venäläisten kiinteistökauppojen vähennyttyä asia ei enää ole herättänyt entisen kaltaista huomiota. Kuitenkin esimerkiksi Suojelupoliisin mietinnössä vuonna 2016 todettiin, että vieraan valtion lukuun toimiva maanomistaja voisi kriisitilanteessa hyödyntää kiinteistöään esimerkiksi liikenneväylien sulkemisessa tai tunnuksettomien joukkojen majoittamisessa.

Eri ministeriöiden edustajista koostuva työryhmä selvittää edelleen, voitaisiinko ja miten kansallisen turvallisuuden kannalta strategisten kohteiden siirtyminen ulkomaalaisomistukseen estää.

Kymäläinenkin on huolissaan strategisista kohteista. Esimerkiksi Ruokolahden Jukajärvellä on Rajavartiolaitoksen ammunta-alue ja varalentokenttä, joiden lähellä on venäläisten omistama kiinteistö.

– Ei voi kiistää sitä, että venäläisissä on sellaisia, jotka hoitavat asiansa suomalaisittain ja joista ei ole mitään haittaa. He käyvät Suomessa säännöllisesti ja hyödyttävät alueen elinkeinoelämää, sanoo Kymäläinen.

– Itä-Suomessa on kuitenkin laajemminkin nähtävillä, että liike- ja muita kiinteistöjä on kuntataajamissa jätetty kunnostamatta, mikä vähentää viihtyvyyttä. Myös kaavoituksen tarkoitus rapautuu, kun pysyvään asumiseen tarkoitettuja omakotitaloja käytetään vapaa-ajan asuntoina.

Kuntaliittoon tulee vain äärimmäisen harvoin yhteydenottoja venäläisten kiinteistönomistukseen liittyvistä ongelmissa. Yleensä ne koskevat kiinteistönomistajan tavoittamiseen liittyviä asioita. Omakotitalon käyttämistä vapaa-ajan asuntona on Kuntaliiton mukaan vaikea estää.

– Ihmisellä on oikeus olla asumatta asunnossaan. Väliaikainenkin asuminen on asumista, sanoo johtava lakimies Ulla Hurmeranta Kuntaliitosta.

Naapurista huolta

Imatran Sopulinkujalla ongelmista ei tiedetä mitään. Venäläisten omistamien kiinteistöjen pihalta puuttuvat polkupyörät, pyykinkuivaustelineet ja muut elämän merkit, mistä voi päätellä, ettei taloissa asuta vakituisesti. Pihat ja talot ovat kuitenkin siistejä ja hoidettuja.

Naapureilla on keskenään erinomaiset välit. Venäläiset kiinteistönomistajat ovat osallistuneet asukasyhdistyksen kokouksiin, ja suomalaiset huolehtivat myös naapureiden kiinteistöistä näiden poissa ollessa.

– Kastelemme naapurin pihassa olevaa orvokkiruukkua. Kerran naapurin autotallin ovi oli vahingossa jäänyt auki, kun he olivat lähteneet Pietariin. Kävimme lukitsemassa sen, kertoo Kohonen.

Yhteistä kieltä on joskus vaikea löytää, mutta se ei haittaa.

– Vähän englantia ja loput huidon kädellä, nauraa Leena Sinkkonen.

TEKSTI: OUTI SALOVAARA

Juttu on julkaistu Kuntalehdessä 7/2018.