Luitko tämän: Ihmiset tekevät etätöitä ja valtaosa kunnantaloista on vajaakäytöllä – "Herää kysymys"

Teksti Jukka Nortio

Taloudellinen ahdinko pakottaa monet kunnat priorisoimaan aiempaa tarkemmin, miten kiinteistöjä ja infraa ylläpidetään. Kunnat ja kaupungit eivät kuitenkaan ole veljiä keskenään. Kun yhtäällä rakennetaan uusia raidehankkeita, mietitään toisaalla, puretaanko vielä käyttökelpoinen, mutta tyhjäksi jäänyt terveyskeskus.

– Helpoin ratkaisu on hankkia seinien sisälle uutta tekemistä. Jos tilat ovat tyhjiä eikä niille ole käyttöä, ne kannattaa purkaa, Mikko Simpanen sanoo.

Hän näkee Kuntaliiton kehittämispäällikkönä kirkkaasti kuntien tilanteen ja sparraa kuntia niiden kiinteistöomaisuuden hallinnassa.

Irti kunnantaloista

Kunnantalon ylläpitokustannus on helposti 10 000–15 000 euroa kuukaudessa, joka on pienelle kunnalle iso raha. Niitä ei kannata varmuuden vuoksi pitää. Purkamisen kustannus on keskimäärin vuoden ylläpitokustannukset.

– Kavahdan sitä, että kunta pitää kiinteistöjään vuosia ilman fiksua tekemistä, Simpanen sanoo

Monin paikoin kiinteistöjä tarjotaan erittäin halvalla, jopa eurolla, jotta joku ottaisi niiden ylläpidon kontolleen ja toisi kuntaan elämää. Aina eivät alehinnatkaan auta.

Purkaminen on noussut varteenotettavaksi vaihtoehdoksi myös siksi, että työn tekeminen on muuttunut myös kunnissa. Enää ei tarvita entisenlaisia kunnantaloja.

– Valtaosa kunnantaloista on vajaakäytöllä, kun ihmiset tekevät etätöitä. Herää kysymys, täytyykö kuntalaisten kustantaa ison kunnantalon ylläpito, jos töitä voidaan tehdä yhtä fiksusti paljon pienemmissä tiloissa, Simpanen pohtii.

Valtio sälyttää kustannuksia kunnille

Valtiolla on jatkuvasti paineita siirtää liikenneverkoston rakentamis- ja ylläpitokustannuksia kunnille. Tunnin juna -hankkeessa Helsingin ja Turun välillä valtio edellyttää radanvarren kunnilta 300 miljoonan euron maksuja, jotta hanke etenisi.

Trendi kiihtyy vuosi vuodelta, kun työnjako kuntien, valtion ja yksityisteiden tiekuntien välillä lipsuu jatkuvasti.

– Pidämme sellaista tapaa vääränä, että valtion väyläverkon rakentaminen kunnan ohi tai läpi tuottaisi aina kustannusvastuuvaatimuksia kunnalle. Kaavamainen, tietyn prosenttiosuuden vaatiminen väylähankkeiden kustannuksista, ei ole hyväksyttävä tapa toimia, Kuntaliiton yhdyskunta ja ympäristö -yksikön va. johtaja Paavo Taipale sanoo.

Hänen mukaansa on ollut ikäviä esimerkkejä pieniin kuntiin kohdistuvista kustannusten jakovaatimuksista, jotka koskevat valtion väyläverkon hankkeiden osarahoitusta.

Vesimaksut nousevat merkittävästi

Vesihuollon asema kuntien vastuulla olevasta infrasta on selkeä. Pääsääntö perustuu lakiin: asiakkaat maksavat pitkällä aikavälillä asiakasmaksuina kaikki verkostojen ja laitosten kustannukset. Näin ei kuitenkaan ole toimittu, ja vesihuollon saneerausvelka on kasvanut.

Vesihuollon investoinnit ovat olleet pitkään keskimäärin runsaat 400 miljoonaa euroa vuosittain. Niiden pitäisi nousta lähelle 800 miljoonaa euroa, jotta korjausvelka saadaan kurottua umpeen parissa kymmenessä vuodessa.

Maksukorotuksia on tulossa jo lähivuosina.

– Tällä hetkellä vesimaksut ovat varsin kohtuullisia verrattuna kotitalouksien käytössä oleviin varoihin. Kaksinumeroisia korotusprosentteja tullaan monilla vesilaitoksilla näkemään toistuvasti lähivuosina, jotta laitokset voivat vastata saneeraustarpeisiin, Taipale sanoo.

Kunnallistekniikka loppuu, kun väki vähenee

Väestöään menettävillä vesihuoltolaitosten toiminta-alueilla saatetaan tulla Taipaleen mukaan ääritilanteissa tilanteeseen, jossa vesihuoltoverkoston kautta ei ole enää taloudellisesti eikä teknisesti mahdollista tarjota vesihuoltopalvelua. Kun näin käy, pitää kunnan taata muulla tavalla näiden asukkaiden vesihuolto, esimerkiksi tukemalla kaivojen tai kiinteistökohtaisten jätevedenkäsittelyjärjestelmien rakentamista.

Vesihuoltolain mukaan vesihuollon kustannukset voidaan kohdentaa alueellisesti. Jos jollain alueella on korkeat kustannukset, siellä voi olla korkeammat maksut. Jossain tulee kuitenkin raja vastaan, että kiinteistökohtainen järjestelmä on edullisempaa kuin verkoston ylläpito, Taipale sanoo.

Vesi- ja viemäri-infran järjestämis- ja kehitysvastuut lankeavat kunnille lainsäädännön kautta.

– Kunnat selvittävät myös vesipalveluiden yhtiöittämismahdollisuuksia: onko palveluita järkevää tuottaa itse vai voisiko ainakin osan palveluista yhtiöittää, FCG:n Kiinteistöt-liiketoiminnan liiketoimintajohtaja Jan Tapper sanoo.

FCG:llä pitää kiirettä myös kiinteistöjen ja infran yhtiöittämisten kanssa.

– Teemme kunnille koko ajan enemmän erilaisia selvityksiä. Teemme ne puhtaasti taloudellisina laskelmina, mahdollisimman objektiivisesti ja ilman tunteita, Tapper kertoo.

Valmisteilla oleva vesihuoltolain uudistus kannustaa vesilaitoksia maksurahoitteisuuteen. Ely-keskus valvoo laitoksia jatkossa nykyistä tarkemmin. Laitoksia toisaalta myös kannustetaan yhteistyöhön ja yhdistymisiin, sillä niillä on jatkuvia resurssivajeita.

Eduskunnan käsittelyssä olevan vesihuoltolain uudistuksen on määrä tulla voimaan vuoden 2026 alusta.

Kuntien energialaitoksia on myyty aika ajoin, kuten osa Kemin Energia ja Vesi Oy:stä Oulu Energialle. Mikkelissä myytiin vuoden 2023 marraskuussa 49 prosentin siivu Etelä-Savon Energiasta sijoitusyhtiö Abrdn:lle.

Tunnetuin energiayhtiön kauppa lienee Espoon Sähkön myynti vuosina 2002–2006 ensin E.Onille ja sittemmin Fortumille.

Infra säästökohteena

Kunnat eivät ole sen sijaan luopuneet yhteisesti omistamistaan yhdyskuntajätehuollosta vastaavista yhtiöistään, sillä jätelaissa on kunnalle säädetty vastuu asumisen ja kunnan hallintotoimintojen yhdyskuntajätehuollosta.

Myöskään vesihuoltolaitoksia ei ole myyty yksityisille yrityksille. Eduskunnan käsittelyssä oleva hallituksen esitys vesihuoltolain muuttamisesta estäisi jatkossa kuntia myymästä vesihuoltolaitoksia yksityissektorille.

Säästöt ja kunnossapidon priorisointi koskevat myös katuverkkoja, viheralueita ja muuta kuntainfraa. Priorisoinnissa ensimmäinen vaihe on laskea joidenkin alueiden kunnossapitoluokkia.

Suurimmat rahat kuluvat katuverkoston kunnossapitoon, josta on kaikissa tilanteissa pidettävä huolta. Toki sielläkin on edelleen parantamista, muun muassa kilpailuttamista ja urakkatapoja kehittämällä.

Yksi kehitysaskel on kunnossapitotarpeita koskevan tiedon jatkuva keruu ja tämän datan hyödyntäminen.

– Tietoja kunnossapitotarpeista kerätään muun muassa some-kanavien kautta nykyään huomattavasti tehokkaammin ja halvemmalla kuin aiemmin. Tämä kohdentaa kunnossapitoa sinne, minne sitä tarvitaan, Taipale sanoo.

Katujen ja muiden yleisen alueiden kunnossapitoa hoitavat sekä kunnan omat organisaatiot, kuntien yhtiöt että yksityiset yritykset. Esimerkiksi Lahdessa ja Mikkelissä toiminnasta vastaavat yksityiset yritykset. Oulun Infra puolestaan siirtyi syksyllä 2024 VRJ Etelä-Suomi Oy:lle.

Sote-uudistus vaikeuttaa kuntataloutta, kun osa kiinteistömassasta happanee käsiin.

Hyvinvointialueet eivät huoli kaikkia kuntien omistamia sote-kiinteistöjä, eikä kasvukeskusten ulkopuolella ole helppoa saada uusia vuokralaisia terveyskeskuskäyttöön suunniteltuihin tiloihin.

Priorisointi on Tapperin mukaan kiristynyt kuntien kiinteistöhallinnassa tällä vuosikymmenellä. Tiukan euron politiikan vaikutukset näkyvät kunnossapitohankkeiden määrien laskuna. Korjausvelka kasvaa. Kiinteistöjen salkutus yleistyy.

– On ymmärrettävä, missä kiinteistöissä on elinvoimaa ja mitä kiinteistöjä kunnissa halutaan kehittää. On myös päätettävä, mitä kiinteistöjä myydään tai jopa puretaan, FCG:n Kiinteistöt-liiketoiminnan liiketoimintajohtaja Jan Tapper kertoo.

Pakko korjata

Ensin pitää korjata ne kiinteistöt, joissa on terveys- tai turvallisuusriskejä. Myös ne kiinteistöt, joiden korjaamatta jättäminen voisi heikentää rakennuksen kuntoa vakavasti, ovat korjauslistan kärjessä.

Kansalaiset näkevät puutteita sellaisissa kiinteistöissä, joissa puutteet ovat ilmeisiä, mutta joiden korjaaminen ei ole aivan välttämätöntä. Tämä asettaa paineita päättäjille.

Tapper huomauttaa, että hintojen nousu ja inflaatio ovat vaikuttaneet siihen, että korjausinvestointien euroilla saadaan koko ajan vähemmän valmista aikaiseksi.

– Pahimmillaan on ajauduttu siihen, ettei pystytä tekemään edes välttämättömiä korjauksia.

Omistaminen ei kannata

Kiinteistöomaisuuden realisointi on hyvin ajankohtaista. Kiinteistöjen omistaminen ja vuokraaminen ammattimaisena kiinteistönomistajana eivät ole kuntien ydintehtäviä.

– Kunnat haluavat luopua kiinteistöistä, jotka eivät tue kuntien perustehtäviä kuten varhaiskasvatusta, opetusta, sivistystä ja urheilua. Siksi kunnat yhä enemmän salkuttavat myytävät kiinteistönsä virtuaalisalkkuun. Uudet valtuutetut pääsevät toimikautensa alussa hyväksymään salkutettavat kiinteistöt, Kuntaliiton kehittämispäällikkö Mikko Simpanen sanoo.

Salkkuajattelu on yleistynyt, koska se vaatii vain yhden valtuuston hyväksynnän, eikä jokaisesta kiinteistön myynnistä tarvitse päättää erikseen. Salkutus vähentää hallinnollista taakkaa sekä poliittista riskiä, joka on perinteisesti hidastanut kiinteistöjen myyntejä.

Suomessa on lukuisia esimerkkejä kunnista, jotka ovat joutuneet myymään kiinteistöjään melkoiseen alihintaan. Kauppojen seurauksena kunta on tehnyt tilinpäätökseensä alaskirjauksia.

Tasapainottelua tasearvoilla

Mitä rahoittajat ajattelevat siitä, että kuntien tasearvot eivät vastaa markkinahintoja?

– Rahoitus on turvattu, sillä kunta ei voi mennä konkurssiin, koska sillä on verotusoikeus. Koskaan ei ole käynyt niin, ettei kunta olisi velkojaan maksanut, Simpanen sanoo.

Mitä kiinteistöjä ja miksi kunnan ylipäätään kannattaa omistaa?

– Isoilla kiinteistöillä kuten kouluilla ja varhaiskasvatuksen kiinteistöillä ja uimahalleilla saattaa olla suuretkin tasearvot, joita vastaan kunta on ottanut lainoja. Ne täytyy pitää kunnan kirjanpidossa, jotta kunnan talous kestää. Kiinteistöistä ei voi kokonaan luopua ilman, että sillä on vaikutuksensa koko kuntatalouteen. Toisaalta ovat ne rakennukset, joilla on korkea käyttöarvo, ja joista kunnan ei siksi kannata luopua, Simpanen sanoo.

Kiinteistöjen tasearvoihin sisältyy myös ongelma: arvot voivat olla usein puhtaasti kirjanpidollisia ilman yhteyttä niiden markkina-arvoon. Kunta ei siis saisi kiinteistöjään kaupaksi tasearvolla eikä voisi kuitata saaduilla rahoilla velkojaan.

– Kunnat ovat myyneet kiinteistöjään alihintaan, tehneet tappiota ja alaskirjauksia päästääkseen eroon kiinteistöistä, joista tulisi vieläkin enemmän tappioita, jos niistä ei pääsisi eroon, Simpanen sanoo.

Liisauksen kiemurat

Sote-uudistuksen myötä kuntien on pitänyt arvioida kiinteistöjensä tarvetta ja suhteuttaa se sekä kuntien että hyvinvointialueiden taloudellisiin resursseihin.

– Kiinteistöliisaus on yleistynyt, kun kunnilla ei ole rahaa investoida uusiin kiinteistöihin tai vanhojen korjauksiin. Liisattujen sote-kiinteistöjen yhtiöittäminen on toisaalta aiheuttanut kunnissa paljon päänvaivaa.

– Kun sote-lakia laadittiin, ei kaikkea selvästikään mietitty tämän asian osalta loppuun saakka. Tilanne on johtanut siihen, että kunnat ovat tarvinneet melkoisesti konsulttien apua selvitäkseen näistä tilanteista, Tapper sanoo.

Kiinteistöjen hankintamalli muuttuu, kun kunnat siirtyvät uusissa kiinteistöissä omasta rakennuttamisesta vuokramalliin, jossa kunnat kuvaavat kiinteistön tarpeet, yksityinen rakennuttaja toteuttaa sen ja vuokraa kunnalle pitkällä vuokrasopimuksella.

– Esimerkiksi Turussa yhdeksän päiväkotia on toteutettu toteutetaan elinkaarimallilla ja kuusi vuokramallilla. Juvan koulukampus on tehty elinkaarimallilla. Nyt kunnat käyttävät aktiivisesti uusia rakennuttamistapoja, Simpanen sanoo.

Uusi uhka

Kunnan ja valtion rahanjako väylähankkeessa on konkretisoitunut Mynämäellä, missä valtatie 8:aa ollaan leventämässä Nousiaisista Mynämäelle nelikaistaiseksi moottoritieksi, ja tielle on suunniteltu Mynämäen kohdalle liittymiä.

Leveämpi väylä ja sen liittymät vaikuttavat kunnan maankäyttöön, ja kunnan olisi tarpeen päästä aloittamaan tien varren kaavoitusta. Kaavoituksen käynnistäminen edellyttää tarkempaa tietoa tien linjauksesta ja liittymien paikoista.

– Olemme kiirehtineet ely-keskusta, jotta voimme ryhtyä kaavoittamaan valtatien vartta. Näiden keskustelujen yhteydessä ely-keskus on painottanut, että liittymien kustannuksista tulee kunnan kustannettavaksi vähintään puolet, mutta mahdollisesti kaikki, Mynämäen kunnanjohtaja Carita Maisila sanoo.

Ely-keskus vaatii kunnalta paljon

Valtio eli ely-keskus maksoi kymmenen vuotta sitten tien levennyksen sekä liittymät naapurikuntiin Maskuun ja Nousiaisiin.

– Tuntuu kohtuuttomalta, jos nyt seuraavassa vaiheessa kunta joutuisi osallistumaan kustannuksiin miljoonilla euroilla Maisila sanoo.

Maisila ihmettelee, mikä merkitys ely-keskuksen rakentamilla teillä on, jos niihin ei ole liittymiä. Vai onko niin, että myös kaupunkien pitäisi maksaa moottoriteiden liittymät, hän aprikoi.

Jotta asia etenisi Mynämäellä, on ely-keskus edellyttänyt, että kunta maksaa puolet tien nelikaistaistamisen ja liittymien suunnittelusta. Aluevarausvaiheeseen tarvittava 50 000–100 000 euroa on Mynämäen kokoiselle kunnalle iso kustannus. Kunta on kuitenkin ilmoittanut ely-keskukselle hankkeen tärkeyden ja sen, että rahat aluevaraussuunnittelulle varataan kunnan 2026 budjettiin.

– Jos kehitys menee siihen suuntaan, että kunnat maksavat alueelleen rakennettavat tiet ja radat, pitäisi valtion väylärahat jakaa kuntiin. Tällaista ei ole tapahtunut. Kyseessä on iso periaatteellinen asia, Maisila sanoo.

Aluevaraussuunnittelu on Mynämäellä nyt mahdollista saada käyntiin. Keskustelut jatkon kustannustenjaosta on ely-keskuksen kanssa tällä hetkellä suvantovaiheessa. Ennen niiden jatkumista Maisila toivoo periaatteellista keskustelua valtion ja kuntien kustannusjaosta väylähankkeissa.

LVM: Ely ei voi sanella

Vaikka valtion ja kuntien työnjako on ollut periaatteellisesti selkeä, kunnat huolehtivat alemmasta tieverkosta ja valtio valtaväylistä, käytäntö on kuitenkin usein toinen. Tämän myöntää myös Liikenne ja viestintäministeriön liikenneneuvos Maria Torttila.

Valtio ja kunnat tekevät yhä enemmän yhdessä muun muassa MAL-hankkeita, joissa kunta osallistuu väylien rahoitukseen. Ne perustuvat neuvotteluihin kunnan ja valtion välillä.

Kunta osallistuu yhteisrahoitteisiin hankkeisiin esimerkiksi silloin, kun valtakunnallisesta väyläverkosta tehdään liittymiä kunnan katuverkkoon. Yhteisrahoitus on mahdollinen myös silloin, kun kunta haluaa hankkeen aikana minimivaatimuksia paremman toteutuksen, kuten paremman meluaidan väylän ympärille.

Minkälainen mandaatti ely-keskuksilla on vaatia kunnilta rahoitusta väylähankkeille?

– Valtiolla (ely-keskus) ei tietenkään ole mitään mandaattia sanella, miten kunnan pitää osallistua kustannuksiin. Asiasta pitää perustua sopimuksiin, Torttila sanoo.

Kohtuuttomia vaatimuksia

Kunnat ovat joutuneet osallistumaan jo yli pari vuosikymmentä valtion tiehankkeisiin. Tilanne on jatkuvasti pahentunut kuntien osalta.

– Valtion liikenneviranomaisten kunnille esittämät kustannusjaot valtion tie- ja myös ratahankkeissa ovat yhä kohtuuttomampia, Kuntaliiton kehittämispäällikkö Johanna Vilkuna sanoo.

Sekä isot kaupungit että pienet kunnat ovat kokeneet viranomaisten taholta koventuneita keinoja, joilla painostetaan hyväksymään maksuosuuksia. Logiikka on Vilkunan mukaan se, että valtio (ely-keskus) esittää yhdelle kunnalle kovat vaatimukset, joihin kunta taivutetaan. Tämän jälkeen sama malli esitetään muille kunnille vallitsevana käytäntönä, jota noudatetaan jatkossa kaikkien kanssa.

– Pelin henki on nyt se, että vastaanhangoittelevia kuntia jopa kiristetään. Ely-keskukset esittävät, että heidän esittämä kustannusjako on valtion nykyinen linja. Taustalla on Väylän tai LVM:n ohjaus sekä valtakunnalliseen liikennejärjestelmäsuunnitelmaan (Liikenne 12) kirjatut periaatteet. Niistä ei kuitenkaan ole sovittu millään tavalla kuntien kanssa, Vilkuna sanoo.

Koska Mynämäen tapaus ei ole ainutlaatuinen, kuntien on Maisila mukaan pysyttävä yhteisrintamassa. Yhdessä on pidettävä kiinni siitä, että valtion ja kuntien roolit rahoituksessa pidetään ennallaan.

Neuvotteluilla yhteisrahoitukseen

Ely-keskusten rahat menevät tällä hetkellä pitkälti väyläverkon ylläpitoon ja rahaa ei ole parannusparannushankkeisiin. Kriittisiä hankkeita halutaan kuitenkin viedä eteenpäin.

– Ydinongelma on siinä, että tieinvestointien määrärahat ovat liian pienet. Ainakin täällä Varsinais-Suomessa tilanne on tiukka, kun hankkeita ja tarpeita on paljon ja rahaa on vähän. Siksi ELY-keskus ymmärrettävästi etsii keinoja maksattaa kustannuksia kunnilla, Maisila sanoo.

Mitä tapahtuu, jos kunta ei suostu maksamaan liittymiä?

– En tiedä mitä tapahtuu. Voi olla, ettei tietä ja liittymiä tule, Maisila sanoo.

– Hankkeita voidaan tehdä yhteisrahoitteisesti, kun väyläverkon rakentaminen parantaa liikenteen sujumista ja se on kunnan maankäytölle perusteltua. Yhteistyö pitäisi nähdä positiivisena mahdollisuutena, Torttila sanoo.

Miten tällainen yhteisrahoittamisen lisääminen sopii yhteen sen tavoitteen kanssa, että kuntien rahoitustaakkaa pyritään keventämään?

– Kyllä tässä ilmeinen ristiriita on. Kun valtion rahoitus esimerkiksi kävelyn ja pyöräilyn infra-avustuksiin vähenee, paine kasvaa kaupunkiseuduille.

– Mitään pakottavaa velvoitetta yhteisrahoituksesta ei olla tekemässä, LVM:n Torttila vakuuttaa.

Liikenne 12-suunnitelma

Kuntien ja valtion välistä väylähankkeiden kustannustenjakoa tuotiin esille jo vuoden 2021 Liikenne 12 -suunnitelmassa. Kaupungit ja Kuntaliitto kritisoi sitä jo silloin kohtuuttomaksi, mutta kirjaus jäi suunnitelmaan.

Suunnitelman mukaan valtio maksaa enintään 50 prosenttia niistä valtion hankkeista, jotka parantavat kaupunkiseudun liikennejärjestelmää merkittävästi. Sittemmin on tehty selvitys, joka osoittaa, että on kuitenkin mahdotonta esittää yksiselitteisiä laskennallisia perusteluja sille, kuinka väyläinvestoinnin hyötyjen kohdentuminen voitaisiin lukea kunnan tai valtion eduksi.

Yhteisrahoitusmalli on jäänyt keväällä 2025 päivitettyyn hallituksen parhaillaan lausuntokierroksella olevaan Liikenne 12 -esitykseen.

Vilkunan mukaan kyse on julkisen talouden osaoptimoinnista, joka voi vakavasti heikentää yksittäisten kuntien taloutta.

– Kustannusjaoissa tulisi huomioida valtion ja kuntien vastuut liikennetehtävissä. Kuntien omat investoinnit liikenteeseen ja elinkeinoelämän toimintaedellytyksiin hyödyttävät myös valtiota ja kansantaloutta muun muassa parempien työmarkkinoiden ja kasvavien verotulojen kautta, Vilkuna huomauttaa.

Väylähankkeiden rahanjaon muutos on Maisilan mukaan ristiriidassa valtion tavoitteen kanssa, joka pyrkii kuntien vastuiden keventämistä. Tilannetta vaikeuttaa edelleen ely-keskuksen ehdotukset, että valtion alemman tieverkon teitä siirrettäisi kuntien vastuulle ilman, että kunnat saisivat lisää rahoitusta. Oman osansa kokonaisuuteen tuo koko tieverkon kunto, joka vaatii kattavan pelastamisohjelman.

Vilkuna korostaa, että yhteishankkeita tarvitaan, mutta niiden kustannusjaosta pitää sopia tasapuolisesti osapuolten kanssa. Sanelun pitää loppua. Myös ylätason – kuten Liikenne 12:a – linjausten tulisi olla sellaisia, että ne eivät johda käytännössä kohtuuttomiin tilanteisiin.

Lue myös: