Vuoden helmet: Jani Halmeen itärajaraportti kertoo, millaista on, kun tuntee karhun henkäyksen
Kunnanjohtaja Mervi Pääkkö tietää, että Patsaspuisto on yksi Parikkalan tunnetuimmista käyntikohteista. (Kuva: Soila Puurtinen)
Jani Halme, teksti
Soila Puurtinen, kuvat ja video
Ovi kunnanjohtajan huoneeseen on apposen avoinna. Se on Parikkalan uuden kunnanjohtajan Mervi Pääkön ensimmäisiä päätöksiä, yksi merkki matalista hierarkioista. Työhuone sijaitsee isossa valkoisessa funkkistalossa, joka sijaitsee korkean harjun päällä. Entinen suojeluskuntatalo on nimetty jylhästi Harjulinnaksi.
Pääkkö on nyt reilun vuoden ajan johtanut kuntaa, jossa karhun hengitys tuntuu jokaisen kuntalaisten kasvoilla. Yhteistä rajaa Venäjän kanssa on yli 65 kilometriä. Vuosikymmenten ajan karhu on ikään kuin uinunut, mutta kaksi vuotta sitten muuttui. Venäjä aloitti hyökkäyssodan eteläistä naapuriaan vastaan.
Itärajalla on totuttu elämään perusarvaamattomaksi tiedetyn naapurin kanssa. Mutta miten asiaan suhtautuvat vasta vähän aikaa sitten itärajalle muuttaneet? Sellaiset kuten reilu vuosi sitten Perhosta Keski-Pohjanmaalta kunnanjohtajaksi rajalle muuttanut Pääkkö.
Mainos (juttu jatkuu mainoksen jälkeen)
– Kun näin kunnanjohtajan pestin olevan auki, niin ensimmäinen reaktio on selvä: ei ikinä mihinkään itärajalle, hymyilee Pääkkö ja jatkaa:
– Vaikka ensin olin että ei, niin kiinnostus itärajaa kohtaan heräsi varsin nopeasti. Joku veti puoleensa. Enkä ole hetkeäkään katunut muuttoa, hän sanoo ja vakuuttaa ettei missään vaiheessa ole pelottanut.
Kunnanjohtajan huoneen ikkunasta näkyy Anitsanlahti, joka oli näyttelijä Ansa Ikosen mielestä ”Auringonlaskun aikaan maailman kaunein näky”. Lahti sijaitsee Simpelejärvessä, joka laskee Hiitolanjoen kautta Laatokkaan. Vesi kulkee, mutta ihmiset eivät. Ainakaan laillisesti. Ja juuri laittomasti Suomeen saapuvat ihmiset synnyttävät juuri nyt paljon keskusteluja ja todennäköisesti pian myös uusia lakeja.
– Minulla ja muilla paikallisilla on vahva luottamus viranomaisiin, Pääkkö sanoo ja nostaa esiin myös aktiiviset kuntalaiset.
– Jokainen rasahdus ilmoitetaan ja se on alueen turvallisuuspoliittinen vahvuus.
Pääkkö viittaa ylisukupolviseen tapaan, jossa paikallisväestön ja rajavartioiden suhde on hyvin mutkaton. Tieto rajalla tapahtuvista tavallisuudesta poikkeavista asioista jaetaan välittömästi viranomaisten kanssa. Toisinaan rajakurvarit vitsailevatkin, että pelkästään Parikkalassa on yli 4000 rajavartijaa.
Kyllä pärjätään
Kuntalaiset ovat Pääkön mukaan suhtautuneet nopeasti muuttuneeseen tilanteeseen varsin rauhallisesti. Mahdollisia pelkoja on myös pyritty lieventämään jo ennakkoon. Yhtenä keinona ovat olleet kunnantalolla järjestetyt turvallisuusillat. Ensimmäinen niistä pidetiin talvella ja se käsitteli 72 tunnin varautumista. Pitää olla vettä ja ruokaa kolmeksi päiväksi, oli viesti. Myöhemmin keväällä vuorossa on rajaturvallisuuteen liittyvä keskustelutilaisuus.
Parikkalan kohdalta yli on viime syksynä alkaneen hybridivaikuttamisen kaudella tullut yli muutamia viisumittomia ihmisiä, jotka on ohjattu Maahanmuuttoviraston turvapaikkaprosessiin.
– Jännityksellä tässä odotetaan mitä tulee tapahtumaan. Parikkalassa kun tiet menevät aivan rajalle asti ja kulkevat useita kymmeniä kilometrejä aivan rajan suuntaisesti, Pääkkö miettii.
Parikkalan uuden kunnanjohtajan Mervi Pääkön ensireaktio Parikkalaan hakemiselle oli kielteinen. Joku kuitenkin veti puoleensa ja hän on tyytyväinen ratkaisuunsa.
Pääkkö lukeutuu aktiivisten kunnanjohtajien ryhmään. Hän käy Parikkalassa lähes kaikissa tarjolla olevissa tilaisuuksissa ja tapaa ahkerasti myös muita kunta- ja maakuntapäättäjiä.
– Muulta Suomessa kysellään joka välissä, että pelottaako ja miten Venäjän toiminta näkyy teillä. Vastaus on selkeä: tällä hetkellä ei mitenkään. Ja jos alkaa näkyä, niin kyllä me tällä pärjätään. Luotto Suomen puolustukseen on kova, hän tiivistää.
Rajavartiolaitoksen auto on normaali näky rajakunnan kunnantalon pihamaalla.
Korona ja rakkaus
Jenni Henrichsson on paljasjalkainen helsinkiläinen, jonka elämä on heittänyt Munkkiniemestä asumaan alle kolmen kilometrin päähän Venäjästä.
Vaikka kaikki lapsuuden kesät olivatkin kuluneet Parikkalan Kirjavalassa, ei muutto rajalle ollut Henrichssonilla missään vaiheessa suunnitelmissa. Ei vaikka hän suorittikin reilu vuosikymmen sitten kaikki hammaslääkärin pakolliset harjoittelut Parikkalassa. Mökkeilyn ja työn yhdistäminen sujui mainiosti, mutta sen jälkeen olisi kyllä Helsingissä.
Sitten tuli korona sulkutoimineen. Vastavalmistunut hammaslääkäri huomasi olevansakin lomautettu.
Jenni Henrichsson on Parikkalassa asuva hammaslääkäri. Paikkakunnalle juurtumisen tärkein syy on rakkaus. (Kuva: Soila Puurtinen)
– Tajusin ettei työtön yksinhuoltajaäiti elä Helsingissä ilman palkkaa, hän muistelee.
Samaan aikaan suuremmista rajoituksista oli maaseudulla jo luovuttu ja tuttu kollega tiesi kertoa vakituisesta virasta Parikkalassa.
– Tarvittiin vielä yksi sysäys ja se oli kotiimme iskenyt vesivahinko. Se oli niin selkeä merkki, että päätimme muuttaa itärajalle, Henrichsson hymyilee.
Ajatuksena tosin vielä siinä vaiheessa oli, että perhe paikkaa rajaseudulla vuoden verran budjettivajetta ja odottaa vesivahingosta aiheutuneen remontin valmistumista. Lopulliseen juurtumiseen tarvittiin vielä suuri rakkaus. Paikallinen rajavartija.
– En ole koskaan kokenut, että maailma pysähtyy ympärillä. Mutta siinä kohtaa pysähtyi. Tulikin vähän pidempi kiinnitys tänne. Ja nyt on niin tiukka jalansija idässä, ettei olla koskaan vakavasti mietitty että lähtisimme takaisin pääkaupunkiseudulle, Henrichsson muistelee ensikohtaamistaan nykyisen aviomiehensä Jussin kanssa.
Turvallisempaa kuin Helsingissä
Henrichsson pitää selvänä, että ”jotain kiusantekoa” on lumien lähdettyä naapurin puolelta odotettavissa. Rajaturvallisuus on heidän perheessä mitä suurimmissa määrin konkreettinen asia, onhan puoliso joka päivä rajalla. Haastatteluhetkellä hän oli suorittamassa joukkojenhallintakurssia.
Vaikka luotto omaan mieheen ja hänen kollegoihinsa on vankkumaton, niin pieni huoli painaa.
– Tuntemattoman pelko on ehkä pahinta. Kaupungissa kasvaneena en sinällään osaa olla huolissani isoistakaan maahanmuuttajaryhmistä ja hädänalaisia pitää auttaa kaikissa tilanteissa. Mutta ongelmat alkavat, jos rajan yli tullaan sotilaalliset tarkoitusperät mielessä, hän miettii, mutta korostaa että tähän asti arki rajalla on tavallista ja turvallista. Henrichssonin mukaan jopa turvallisempaa kuin Helsingissä.
– En näe itäistä Suomea vaarallisena. Moni tuttu onkin soitellut, että mitkä täällä ovat tunnelmat. Olen aina suositellut tänne muuttoa, etenkin lapsiperheille, hän huudahtaa ja muistelee kuinka hän Helsingissä jonotti autollaan puolitoista tuntia puolentoista kilometrin matkaa. Koko ajan oli kiire jonnekin ja hoitotädit vaihtuivat päiväkodissa alituiseen.
Jenni Henrichssonin mielestä itärajalla on turvallisempaa kuin Helsingissä. (Kuva: Soila Puurtinen)
– Mietin että onko tämä sitä parasta mitä voin lapsilleni tarjota? Lastenhoitolaitoksia ja avokonttorikouluja. Arvostan oikein suuresti tämän alueen pieniä ryhmiä ja tiettyä pysyvyyttä. Täällä lapset saavat olla pidempään lapsia. Elämä on jotenkin kiltimpää. Lukitsemattomatkaan fillarit eivät lähde pihalta. Munkassa vietiin lasten pyörien renkaista jopa venttiilit, hän sanoo ja muistelee kuinka viime talvena he unohtivat pulkat kaupan eteen. Josta ne koskemattomina seuraavana päivänä löytyivät.
Raja kiinnostaa ihmisiä
Harvassa suomalaiskunnassa raja on avoimesti näkyvissä, kuin se on Parikkalan Koitsanlahden kylän kohdalla. Valtatie kuusi ja sen vieressä kulkeva Helsingistä Joensuuhun kulkeva junarata lähes hipaisevat valtakunnan rajaa. Vielä 1960-luvulla konduktöörit kävivät sulkemassa vaunuista verhot junan lähestyttäessä Parikkalaa. Neuvostoliiton kuvaaminen oli ankarasti kiellettyä ja katselukin arveluttavaa.
Koitsanlahden vanha koulu on ollut Jukka Hämäläisen ja hänen Sirpa -puolisonsa valtakuntaa jo reilun vuosikymmenen ajan. Bed & breakfast -henkistä majataloa, sekä pitopalvelua pyörittävän pariskunnan mailta on linnuntietä kolme kilometriä Venäjälle.
Koitsanlahden vanha koulu on ollut Jukka Hämäläisen ja hänen Sirpa -puolisonsa valtakuntaa jo reilun vuosikymmenen ajan. (Kuva: Soila Puurtinen)
Hämäläisen tie Parikkalaan on kulkenut muun muassa Helsingin, Singaporen ja Intian kautta. Viennin parissa palkkatyöuransa tehnyt yrittäjä sanoo kyläläisten suhtautuvan nykytilanteeseen ”varsin rauhallisesti”. Tilannekuvan luulisi olevan ajantasainen, onhan hän Koitsanlahden kyläyhdistyksen puheenjohtaja.
– Ei tällä mitään muutosta entiseen ole näkynyt. Välillä kun ihmiset kokoontuvat yhteen, niin saatetaan pohtia että miksiköhän viime yönä se helikopteri taas täällä pyöri. Mutta kyllä kaikki tietävät, että siellä se rajavartiosto tekee normaalia työtään, hän toteaa.
Koitsanlahden vanha koulu. (Kuva: Soila Puurtinen)
Vaikka heidän iso talo onkin on suoran tieyhteyden päässä rajasta, ei Hämäläinen ole koskaan nähnyt yhtään epäilyttävää kulkijaa. Saatikka että heidän oveensa olisi turvapaikan toivossa koputettu.
– Valvonta on rajalla niin tiukkaa ja toimivaa, että mediasta mekin niistä luetaan jos joku tullut luvatta yli, hän toteaa.
Kansainvälistä kauppaa koko elämänsä tehnyt Jukka Hämäläinen on nähnyt miten paljon idän ja lännen raja kiehtookaan ihmisiä. Viedessään ulkomaalaisia asiakkaita edustustilaisuuksiin Itä-Lappiin tai Pohjois-Karjalaan, sai hän kuulla usein pyynnön päästä katsomaan sitä rajaa. Nykyisen yrityksen ihan ensimmäiset asiakkaatkin olivat saksalaisia opiskelijoita, jotka olivat polkupyörämatkalla rautaesiripun myötäisesti etelästä kohti pohjoista.
– Rajaturismissa on isot mahdollisuudet. Se pitää toki tuotteistaa oikein, tehdä kokonaisuudesta elämyksellinen ja toteuttaa se yhteistyössä rajaviranomaisten kanssa. Vaikkapa polkupyöräily rajavyöhykkeen läheisyydessä voisi olla ohjattua, ettei kenellekään juolahda mieleen lähteä ottamaan selfietä varsinaisella rajatolpalla, hän miettii.
