Jouko Kajanoja: Minne työvoimapolitiikka menee?

Rinteen hallituksen ohjelman kirjaukset työvoimapolitiikan toimeenpanon siirtämisestä kunnille ja kuntayhtymille ovat perusteltuja mutta epämääräisiä. Pitäisi kertoa miten ja milloin siirto toteutetaan ja miten hoidetaan yhteydenpito ministeriöön, kaavailtuihin sote-keskuksiin ja Kelaan. Tarvitaan ratkaisuja, joissa työvoimapolitiikkaa siirretään myös hallinnollisesti kuntiin ja kuntayhtymiin. Ratkaisujen kertominen olisi Rinteen hallitukselta joululahja työvoimalle ja työvoimahallinnossa toimiville – viimeistään ensi vuoden jouluksi.

Työvoimapolitiikan toimeenpanoa oltiin aiemmin siirtämässä kuntien ja kuntayhtymien suuntaan Tanskan mallin mukaisesti. Tätä heijasteli Kataisen hallituksen aikana toteutettu kuntakokeilu. Kokeiluun osallistui yli kuusikymmentä kuntaa ja siinä työvoimapolitiikan hoidon päävastuuta siirrettiin kunnille ja kuntien yhteenliittymille. Kokeilun tulokset olivat rohkaisevia.

Sitten Sipilän hallitus käynnisti alueelliset työvoima- ja yrityspalvelukokeilut, mutta halusi silti siirtää työvoimapolitiikan hoidon maakuntiin. Keskeistä oli työvoimapolitiikan toimeenpanon siirto Australian ja Britannian mallin mukaisesti yritysten toimeenpantavaksi. Se olisi vienyt pohjaa työvoimapolitiikan toimeenpanon siirtämisestä kuntiin.

Rinteen hallitus haluaa nyt vahvistaa kuntien ja kuntayhtymien asemaa työvoimapolitiikassa. Tilannetta mutkistaa työvoimapolitiikan kytkennät muihin politiikan lohkoihin.

Sosiaaliala- ja terveyspalveluja ollaan siirtämässä kunnista sote-keskuksiin. Ollakseen riittävän monialaisia ne vaativat asiantuntijoiden mukaan parhaimmillaan 200 000 asukkaan väestöpohjaa. Vähempikin varmaan riittää, mutta palvelujen monipuolisuuden on syytä olla vahvaa, joten niille rakennetaan itsehallinnollista väliportaan hallintoa.

Työvoimapolitiikka tarvitsee läheisiä yhteyksiä koulutukseen, jonka toimeenpano tapahtuu jatkossakin suurelta osin kunnissa ja kuntayhtymissä. Kuntatasolla on myös monia muita niin sanottuja elinvoimapalveluja kuten yritys- ja kulttuuripalveluja. Niillä on yhtymäkohtia työvoimapalveluihin.

Työvoimapolitiikan toimeenpanossa tärkeitä ovat työpajat, työpankit, vaikeasti työllistettäviä työllistävät yhdistykset ja sosiaaliset yritykset ja vastaavat välityömarkkinoiden toimijat. Niillä on useimmiten läheinen yhteys kuntahallintoon. Kuntien omaehtoinen panostus aktiiviseen työvoimapolitiikkaan on ollut vahvaa. Panostuksen arvioidaan olleen vähintään kolmannes aktiivisen työvoimapolitiikan kokonaiskustannuksista vuonna 2015.

Kelan hallinnoimat työttömyysturva ja muut toimeentuloetuudet sekä kuntoutustuki lisäävät yhteistyötarvetta. Myös ne ovat merkityksellisiä työvoimapolitiikan toimeenpanossa.

Tarja Filatov teki vuonna 2013 ja Maria Kaisa Aula vuonna 2016 Työ- ja elinkeinoministeriön toimeksiannosta raportin työvoimapolitiikan nykytilasta ja kehittämistarpeista. Molemmat kuulivat asiantuntijoita ja kenttää ja raportit sisälsivät voimakasta kritiikkiä työvoimapalveluja kohtaan: työvoimapalveluja vaivaa kokonaisvastuun ja asiakaslähtöisyyden puute. Samansuuntaisiin johtopäätöksiin päätyivät vuonna 2018 Tuija Oivio ja Raija Kerätär Sosiaaliala- ja terveysministeriön tilaamassa raportissa Osatyökykyisten reitit työllisyyteen.

Raportit sisälsivät myös lääkkeitä: ”Joustavoitetaan tukia ja turvataan pitkäjänteisyys – jopa viiden vuoden mittaisia työllisyyspolkuja – tuen pitäisi tulla nopeasti eikä satojen työttömyyspäivien jälkeen … palvelukeskuksille ja kunnille siirretään kokonaisvastuu sosiaalipoliittisesta työvoimapolitiikasta – Suomen malli 2019 jälkeiseen aikaan…”.

Raporttien suosituksia tukee työvoimapolitiikan toimeenpanon siirtäminen kunnille, jotka muutoinkin panostavat yhä vahvemmin alueensa elinvoiman ja veropohjan vahvistamiseen. Motivaatiota tukee kuntien merkittävä kustannusvastuu työmarkkinatuesta.

Olisi kokonaisvastuun kannalta tärkeää, että nyt te-keskuksissa toimivaa henkilöstöä tehtävineen siirrettäisiin hallinnollisesti kuntiin ja kuntayhtymiin sen sijaan, että henkilöstö on kokeilujen tapaan lainassa valtiolta. Niin vahvistettaisiin työvoimapolitiikan yhtenäisiä perustoimintayksiköitä kunnissa ja kuntayhtymissä, jotka sitten rakentavat yhteistyötä ministeriöön, sote-keskuksiin ja Kelaan. Samalla TYP-keskukset (monialainen yhteispalvelu) sulautuisivat uuteen kuntapohjaiseen alustaan. Kuntapohjalle siirtyisi monipuolista palvelua vaativan työvoimapolitiikan toimeenpano.

Täydentävien kolmannen sektorin ja yritysten hoitamien työvoimapalvelujen käyttö on paikallaan.

Kansainvälinenkokemus kertoo, että hyvin toimiva kuntapohjainen työvoimapolitiikan toimeenpano edellyttää riittävän vahvaa valtiollista keskitettyä ja alueellista koordinaatiota. Sellaista työnvälitystä ja muita työvoimapoliittista palvelua, joka ei edellytä monipuolista palvelua, on viisasta hoitaa keskitetysti.

Tärkein lopuksi. Pelkät hallinnolliset järjestelyt eivät riitä. Olennaista parannusta ei tulla näkemään, ellei työvoimapolitiikan resursseja olennaisesti lisätä. Tarvitaan lisää osaavaa henkilökuntaa ja lisää paremmin toimivaa palkkatukea ja lisää muita toimenpidemahdollisuuksia.

Jouko Kajanoja, valtiotieteiden tohtori ja yhteiskuntapolitiikan dosentti Helsingin yliopistossa