Ruotsalaisraportti kysyy, voivatko julkiset hankinnat ohjata ilmastopolitiikkaa kustannustehokkaasti– hurjin esimerkki koulurakennuksesta

Julkiset hankinnat voivat osoittautua kalliiksi ilmastopolitiikan ohjauskeinoksi, jos ne lisäävät päällekkäistä ohjausta ja johtavat tehottomuuteen.

Näin kirjoittaa tuoreessa blogissaan Anni Huhtala, Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja.

Hän käy kirjoituksessaan läpi ruotsalaisen sisartutkimuslaitoksen Konjunkturinstitutetin ympäristötaloustieteen tutkijoiden viime viikolla julkistamaa raporttia. Siinä paneudutaan erityisesti julkisiin hankintojen ilmastotavoitteisiin.

Raportissa hyödynnettiin Ruotsin julkisten hankintojen rekisteriä. Siinä huomattiin, että isoillekaan ympäristöperusteisille hankinnoille ei ole sovellettu selviä, läpinäkyviä kriteereitä. Kaikissa hankinnoissa ei myöskään ole esitetty tarkkoja arvioita siitä, kuinka suuriin päästövähennyksiin hankinnoilla oletetaan päästävän.

Raportissa on mukana esimerkki, jossa erään kunnan nettonollapäästöisen esikoulurakennuksen ja sen ylläpidon hankinnan voitti 300 miljoonan kruunun tarjous (noin 30 miljoonaa euroa). Vastaavanlaiselle tavalliselle koulurakennukselle olisi tullut hintaa noin 40–60 miljoonaa kruunua.

Päästöjen hinnoittelu edelleen työlästä

Päällekkäisestä ohjauksesta ja tehokkuudesta raportti nostaa esiin EU:n hiilidioksidipäästökaupan.

– Ne yritykset, jotka maksavat päästöoikeuksistaan, siirtävät kulunsa lopputuotteiden hintoihin ja ”likaisista” tuotteista tulee kalliimpia. Julkisilla hankinnoilla ei saavuteta lisäarvoa päästöjen vähentämiseksi, koska ympäristöystävälliset, puhtaan teknologian tuotteet ovat jo saaneet etua päästöjen hinnoittelusta, Huhtala kirjoittaa.

Julkiset hankinnat voivat myös vääristää ympäristöystävällisten tuotteiden markkinoita. Jos julkinen valta lisää voimakkaasti näiden tuotteiden kysyntää, niiden hinnat nousevat ja yksityiset kuluttajat siirtyvät käyttämään edullisempia ja ”likaisempia” tuotteita.

Huhtala huomauttaa, ettei missään maassa ole pystytty täysimääräisesti hinnoittelemaan päästöjä, ja ilmastopolitiikka on jäänyt tehottomaksi.

– Siksi esimerkiksi julkisten hankintojen avulla yrityksiltä voitaisiin yrittää vaatia ”lisäpäästövähennyksiä”. Tässä törmätään kuitenkin hankalaan informaatio-ongelmaan. Millä tavoin pystytään varmistamaan, että julkisten hankintojen toimeenpanijoilla on kaikki se tieto ja taito, joka tarvittaisiin hankintojen tekemiseen vähimmillä mahdollisilla yhteiskunnallisilla kustannuksilla ympäristöhaitat tai työsuojelukysymykset huomioon ottaen?

Tutkittua tietoa tarvitaan lisää

Huhtala huomauttaa, että ympäristövaikutusten huomioonottamisesta ei meillä ole tutkittua tietoa – vaikka Ruotsin esimerkkien perusteella sellainen olisi hyödyllistä.

– Toteutetuista hankinnoista ja kilpailutuksista tulisi koota kattava rekisteriaineisto, jota tutkijat voisivat hyödyntää. Päätöksentekijät saisivat tietoa, miten julkisten hankintojen toteutusta tulisi parantaa niihin kohdistettuihin yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamiseksi, ja verorahoja tuhlaamatta.