Miksi sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus on vaikea?
Viime viikkoina on odotettu maan hallitukselta ”suurta sosiaali- ja terveydenhuoltouudistusta”. Oppositio on melkein ristiinnaulinnut hallituksen, joka menee ”sammutetuin lyhdyin” kuntavaaleihin. Mistä asia kiikastaa?
Hallitusohjelmassa tavoitteeksi asetettiin vahvoihin peruskuntiin perustuva kuntarakenne. Tällainen kunta vastaisi itse sosiaali- ja terveyspalveluistaan. Niitä palveluita varten, joihin ei kuntien oma väestöpohja tai muu kantokyky riitä, olisi maassamme viisi kuntien yhteistä alueellista järjestäjää, ns. erityisvastuualueet (lyhennys: erva). Hallitusohjelma mainitsee erva-alueiden tehtäviksi mm. erikoissairaanhoidon ympärivuorokautisen (24/7) päivystyksen ja vaativan erikoissairaanhoidon järjestämisen.
Tällaisen selkeän mallin toteuttamisen ei luulisi olevan mahdotonta. Vaikealta kuitenkin näyttää. On melkoisen epävarmaa millaiseksi kuntakenttä muodostuu. Hallituspuolueiden edustajienkin arviot vaihtelevat 90 (pääministeri Katainen) ja 170 kunnan välillä (kansanedustaja Feldt-Ranta). Jokainen terveydenhuoltoa tunteva tietää, että tällaisella kuntamäärällä ei pystytä yhdistämään nykyisten 160 terveyskeskuksen ja 20 sairaanhoitopiirin toimintoja pelkästään kuntien organisaatioon.
Maassamme on jo nyt liian pieniä sairaanhoitopiirejä. Niiden on ollut pakko venyä ja tehdä parhaansa mm. ympärivuorokautisen päivystyksen vaativassa tehtävässä.
Mainos (juttu jatkuu mainoksen jälkeen)
Kartoitin tilanteen ns. keskisuurten (200 000 asukasta) sairaanhoitopiirien osalta. Tälläkin väestöpohjalla on vaikeuksia järjestää mm. neurologian erikoisalan, tapaturmakirurgian, vatsa-alueen kirurgian ja sydämen pallolaajennushoidon mahdollistava ympärivuorokautinen päivystys. Muissa maissa pidetään erikoissairaanhoidon järjestämis- ja rahoituspohjan miniminä 400 000 asukasta. Varmempi olisi miljoona asukasta, joka ylittyy Suomessa vain HUS:issa.
Edellä sanotusta seuraa, että sellainen kuntakoko ei ole realistinen, että se voisi vastata sekä perusterveydenhuollosta siihen läheisesti kuuluvine sosiaalipalveluineen että erikoissairaanhoidosta. Ei ole myöskään realismia eikä järkevää siirtää kaikkia sosiaali- ja terveydenhuollon perustehtäviä suurille piireille.
Johtopäätös tästä on kaksitasoinen palvelujärjestelmä: vahva kuntien muodostama perustaso ja vahva kuntien yhteistyöhön perustuva ylempi taso, joka vastaa vaativammasta hoidosta. Siihen kuuluu vähintään 80 % nykyisen erikoissairaanhoidon rahoituksesta. Kevyempää erikoissairaanhoitoa, esimerkiksi erikoislääkäreiden vastaanottoja, tulee järjestää kunnissa, mutta vaikka kunnissa olisi 1 000 erikoislääkäriä töissä eli yksi erikoislääkäri kolmea terveyskeskuslääkäriä kohden, ei näiden palkkakulu kaikkine lisineen ja sivukuluineen olisi edes kolmea prosenttia erikoissairaanhoidon kuluista.
Itse en näe ylivoimaisen vaikeita esteitä sosiaali- ja terveydenhuoltouudistuksen tekemiselle kun realiteetit tunnustetaan. Se on tahdon asia.
Aki Linden
Toimitusjohtaja,
HUS
