Mitä kunnan tulee tehdä
Sote- ja kuntauudistussotkun keskellä on hyvä pysähtyä miettimään kunnan syvintä olemusta.
Suomalainen malli on erikoinen: pieniä itsehallinnollisia yksikköjä, joilla kuitenkin on 565 lakisääteistä tehtävää ja 974 velvoitetta. Jos Suomen rakentaisi alusta, tehtäisiinkö tällainen?
Kunta on paikallisyhteisö, joukko ihmisiä, jotka kohtalo on tuonut jollekin alueelle asumaan. Heillä on yhteinen intressi pitää paikat kunnossa, elämä järjestyksessä ja vaalia historiaa, murretta ja paikallisia omituisuuksia.
Kuntalaiset palkkaavat ensin sheriffin, sivistyksen edetessä opettajan ja kunnanlääkärin.
Toiseksi kunta on aluehallinnollinen yksikkö. Valtio ei halua itse tehdä kaikkia valtaansa kuuluvia asioita, vaan määrää ne kunnille. Jos valtio määrää kaiken, kaikista kunnista tulee samanlaisia. Valtion käsikassarana kunta joutuu ristiriitaan yhteisön ja itsehallinnon kanssa.
Valtaa käyttääkseen kunta joutuu omaksumaan valtiolta byrokraattisen organisaatioarkkitehtuurin (OA). Järjestäytyneessä yhteiskunnassa vallankäyttöä on säädeltävä tarkoin.
Virkamiehet valitaan ja he etenevät urallaan muodollisilla pätevyyksillä, ei sukulaisuuden tai kaveruuden perusteella. Virkamiehet noudattavat virka-aikaa ja heille maksetaan budjetista virkapalkkaa, lahjonnan sijasta käytetään leimaveroja. Asiat hoidetaan virkatien protokollalla ja kaikesta tehdään paperi. Oikeuden jumalattarella on side silmillään, jotta ei katsoisi henkilöön. Asiakaskeskeisyys olisi tasa-arvon vastaista korruptiota.
Kolmanneksi kunta on tuotanto-organisaatio. Sen pitää tuottaa elintärkeitä palveluja. Kunta voisi toki tuottaa elintärkeitä elintarvikkeitakin. Vanhastaan tiedetään, että se ei ole viisasta, koska markkinoilta saa parempaa halvemmalla. Kuntien tuotannollisiksi tehtäviksi ovat paikallisen infrastruktuurin lisäksi tulleet sosiaali-, terveys-, opetus- ja kulttuuripalvelut.
Miksi juuri nämä? Tuottajana kunta joutuu ristiriitaan markkinaehtoisesti toimivien osakeyhtiöiden kanssa.
Kunnan byrokraattinen OA ei helposti taivu tavaroiden eikä asiakaspalvelujen tuotantoon. Vallankäytössä ei tarvitse kysyä asiakkaiden mielipiteitä; ylinopeussakkoja saaneen tyytyväisyydellä ei ole väliä. Harva hakeutuu vapaaehtoisesti vallankäytön kohteeksi.
Markkinoilla voi olettaa, että ihmiset oma-aloitteisesti menevät ruoka-, vaate- ja autokauppaan. Raha tulee samalla ovenavauksella. Siksi markkinaehtoisella tuottajalla ei voi olla vallankäytön OA:a. Hän valitsee työntekijät ja maksaa heille kyvykkyyden ja suoritusten perusteella. Asiakkaita tulee kohdella yksilöinä ja kysyä mitä he haluavat. Markkinat voidaan segmentoida ryhmiin ja tarjota jokaiselle sopivin ratkaisu.
Tuottaja joutuu sopeutumaan, virkamies ei saa sopeutua asiakkaiden vaatimuksiin.
Vallankäytön ja markkinoiden väliin jää joukko sumeita alueita. Oppivelvollisuuskoulu on toisaalta vallankäyttöä, toisaalta palveluja. Terveyspalveluihin ihmiset hakeutuvat välillä liiankin innokkaasti, mutta joskus tahdonvastaiset toimenpiteet ovat paikallaan.
Palvelurakenteita pohdittaessa voisi ajatella seuraavasti. Mitkä asiat ovat kiistatta viranomaistoimintaa ja siten selvästi kunnan tehtäviä? Missä markkinat eivät toimi hyvin, vaan kunnan tulee järjestää palvelut tilaaja-tuottaja -sopimuksilla?
Mitkä ovat palveluja, joissa markkinat toimivat, mutta kaikilla ei välttämättä ole varaa käyttää niitä kohtuullisissa määrin, joten kunta voi luoda kysyntää palveluseteleiden avulla. Lopuksi on palveluita, joihin kunnan ei tule sekaantua ensinkään.
Paul Lillrank
Professori
Aalto-yliopisto
