No man is an island
26.2.2013 Helsingin Sanomissa julkaistu kolumni Johda sinä itseäsi herätti ajatuksia.
Kirjoittajan mukaan "jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan".
Kirjoitus perustuu positiivisen psykologian ja kognitiivisen lähestymistavan perusajatuksiin siitä, että ihminen voi vaikuttaa omiin ajatuksiinsa ja valita suhtautumistapansa asioihin. Kirjoittaja kertoo, että ainaisen murehtimisen ja muiden tai yhteiskunnan syyttämisen sijasta olisi syytä katsoa peiliin ja opetella vaikuttamaan omaan mielialaansa tai kuten kirjoittaja sanoo, johtamaan itse itseään. Hän itse oli hyötynyt sellaisista teeseistä kuin "Päästä irti - älä haudo vihaa sisälläsi." "Ole kiitollinen - keskity hyvään." "Anna anteeksi - älä anna kokemasi vääryyden haitata itseäsi." "Hyväksy se, mihin et voi vaikuttaa. Heittäydy siihen, mihin voit vaikuttaa."
Huomaan tulkitsevani kolumnin kahdella eri tavalla - joko myönteisesti tai kielteisesti, enkä toistaiseksi pysty valitsemaan suhtautumistapaani. Kielteisen suhtautumisen aiheuttaa erityisesti tämä kappale ja sen lopusta löytyvä johtopäätös: "En usko olevani ainoa, joka kamppailee oman mielen hallinnan kanssa. Ympärillä näkee ihmisiä, jotka paisuttelevat murheitaan, syyttävät joka ongelmasta muita tai ottavat kaiken niin raskaasti, että elämä alkaa ahdistaa. Yhteiskunnassa se näkyy: masennusta, itsemurhia, stressiä, kaikkeen kohdistuvaa vihaa."
Mutta ensiksi ne hyvät asiat:
On tärkeää tuoda esille sitä, että omiin ajatuksiin, tunteisiin ja toimintatapoihin voi todella oppia vaikuttamaan ja itsestä on tärkeää pitää huolta. Esimerkiksi Depressiokouluissa opitaan niitä keinoja, joilla toistuvia masennuskausia voi yrittää torjua. Puuttua synkkiin ajatuksiin ennen kuin ne saavat vallan. Kirjoittaja on oikeassa siinä, että omien tunteiden ja ajatusten tunnistamista olisi kaikkien syytä opetella jo koulussa sen sijaan, että tämä tapahtuisi vasta ongelmien ilmetessä psykoterapiassa. Kyky käsitellä esimerkiksi vihan tunteita hyödyttää varmasti sekä itseä että läheisiä.
Sitten ne asiat, mitä jäin kolumnissa hautomaan.
Masennusta sairastaville saatetaan yhä sanoa, että "ota itseäsi niskasta kiinni". Kolumnin voi lukea myös niin, että "kaikki on itsestä kiinni". Masennus on kuitenkin sairaus. Kyllä, yksi hoitokeinoista on oppia vaikuttamaan omiin ajatuksiin, mutta se ei käy aivan niin yksinkertaisesti kuin kolumnissa -ehkä vahingossa- annetaan ymmärtää. Ihmiset eivät myöskään masennu siksi, että "ulko-ovella päälle vyöryy pimeys, jalkakäytävä on jäätikkö ja pysäkillä bussi roiskauttaa loskat nilkoillesi." Näissä on kyse arkipäivän harmituksista.
Kirjoituksessa mainitaan mielialaa laskevina tekijöinä arkiset ärsytyksenaiheet, mutta siinä ei mainita sitä, että ihmisillä on erilainen elämänhistoria, erilaisia elämänkokemuksia. Erilainen lapsuuden kasvuympäristö. Erilaiset geenit. Erilainen elämänpiiri ja ihmisiä ympärillä. Varallisuuseroja.
Vaikka kaksi ihmistä kokisi saman tapahtuman (ja osa meistä myös kokee suurempia tragedioita kuin toiset) niin silti heillä voi olla keskenään erilaiset edellytykset selvitä tapahtuman kanssa. Toinen voi esimerkiksi saada paljon enemmän ulkopuolista tukea kuin toinen.
Kolumnin suurin ongelma on mielestäni siinä, että se on kirjoitettu maassa, jossa on vahva yksinpärjäämisen kulttuuri ja usko siihen, että onnistuminen ja epäonnistuminen ovat yksilön itsensä ansiota tai syytä.
Kirjoittajan mainitsemiin masennusdiagnooseihin ja itsemurhien määriin vaikuttaa kuitenkin myös se, että mielenterveysongelmat koetaan häpeänä, vaikeita tapahtumia kohdattaessa niitä ei käsitellä läheisten tai ammattilaisten ja omasta pahasta olosta ei puhuta, koska menestymisen ja pärjäämisen eetos on niin vahva. Lama-aikana itsemurhat vähenevät. Ehkä siksi, että silloin näkyy, että muillakin menee huonosti.
Kolumnia ovat jakaneet sosiaalisessa mediassa myös hyvinvointivaltioon-ei-niin-innostuneesti-suhtautuvat ihmiset esimerkkinä siitä, että "jos ihmiset vain ottaisivat vastuun itsestään, emme tarvitsisi erilaisia palveluita".
Itse toivon, että kirjoittaja tarkoitti, että omiin ajatuksiin vaikuttamaan oppiminen on vain yksi keino pitää itsestä huolta. Vaikka olisi kuinka taitava muuttamaan omaa suhtautumistaan, niin muita ihmisiä, ystäviä tai ammattiapua, tarvitaan silti monessa tilanteessa.
Loppukaneettina täytyy vielä sanoa, että luulen maailman tarvitsevan myös ihmisiä, jotka ottavat asiat raskaasti. Jokainen meistä varmaan tuntee ihmisiä, jotka ovat hämmentävän huolettomia, kevyitä, iloisia ystäviä ja vanhempia. Jostain syistä näitä ihmisiä tuntuu usein yhdistävän se, että he eivät lue Hesaria eivätkä ole yhteiskunnallisesti aktiivisia. Jos kukaan ei koskaan ahdistuisi mistään, mikään tuskin muuttuisi, edes silloin kun se olisi tarpeellista.
26.2.2013 Helsingin Sanomissa julkaistu kolumni Johda sinä itseäsi herätti ajatuksia.
Kirjoittajan mukaan ”jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan”.
Kirjoitus perustuu positiivisen psykologian ja kognitiivisen lähestymistavan perusajatuksiin siitä, että ihminen voi vaikuttaa omiin ajatuksiinsa ja valita suhtautumistapansa asioihin. Kirjoittaja kertoo, että ainaisen murehtimisen ja muiden tai yhteiskunnan syyttämisen sijasta olisi syytä katsoa peiliin ja opetella vaikuttamaan omaan mielialaansa tai kuten kirjoittaja sanoo, johtamaan itse itseään. Hän itse oli hyötynyt sellaisista teeseistä kuin ”Päästä irti – älä haudo vihaa sisälläsi.” ”Ole kiitollinen – keskity hyvään.” ”Anna anteeksi – älä anna kokemasi vääryyden haitata itseäsi.” ”Hyväksy se, mihin et voi vaikuttaa. Heittäydy siihen, mihin voit vaikuttaa.”
Huomaan tulkitsevani kolumnin kahdella eri tavalla – joko myönteisesti tai kielteisesti, enkä toistaiseksi pysty valitsemaan suhtautumistapaani. Kielteisen suhtautumisen aiheuttaa erityisesti tämä kappale ja sen lopusta löytyvä johtopäätös: ”En usko olevani ainoa, joka kamppailee oman mielen hallinnan kanssa. Ympärillä näkee ihmisiä, jotka paisuttelevat murheitaan, syyttävät joka ongelmasta muita tai ottavat kaiken niin raskaasti, että elämä alkaa ahdistaa. Yhteiskunnassa se näkyy: masennusta, itsemurhia, stressiä, kaikkeen kohdistuvaa vihaa.”
Mutta ensiksi ne hyvät asiat:
On tärkeää tuoda esille sitä, että omiin ajatuksiin, tunteisiin ja toimintatapoihin voi todella oppia vaikuttamaan ja itsestä on tärkeää pitää huolta. Esimerkiksi Depressiokouluissa opitaan niitä keinoja, joilla toistuvia masennuskausia voi yrittää torjua. Puuttua synkkiin ajatuksiin ennen kuin ne saavat vallan. Kirjoittaja on oikeassa siinä, että omien tunteiden ja ajatusten tunnistamista olisi kaikkien syytä opetella jo koulussa sen sijaan, että tämä tapahtuisi vasta ongelmien ilmetessä psykoterapiassa. Kyky käsitellä esimerkiksi vihan tunteita hyödyttää varmasti sekä itseä että läheisiä.
Sitten ne asiat, mitä jäin kolumnissa hautomaan.
Masennusta sairastaville saatetaan yhä sanoa, että ”ota itseäsi niskasta kiinni”. Kolumnin voi lukea myös niin, että ”kaikki on itsestä kiinni”. Masennus on kuitenkin sairaus. Kyllä, yksi hoitokeinoista on oppia vaikuttamaan omiin ajatuksiin, mutta se ei käy aivan niin yksinkertaisesti kuin kolumnissa -ehkä vahingossa- annetaan ymmärtää. Ihmiset eivät myöskään masennu siksi, että ”ulko-ovella päälle vyöryy pimeys, jalkakäytävä on jäätikkö ja pysäkillä bussi roiskauttaa loskat nilkoillesi.” Näissä on kyse arkipäivän harmituksista.
Kirjoituksessa mainitaan mielialaa laskevina tekijöinä arkiset ärsytyksenaiheet, mutta siinä ei mainita sitä, että ihmisillä on erilainen elämänhistoria, erilaisia elämänkokemuksia. Erilainen lapsuuden kasvuympäristö. Erilaiset geenit. Erilainen elämänpiiri ja ihmisiä ympärillä. Varallisuuseroja.
Vaikka kaksi ihmistä kokisi saman tapahtuman (ja osa meistä myös kokee suurempia tragedioita kuin toiset) niin silti heillä voi olla keskenään erilaiset edellytykset selvitä tapahtuman kanssa. Toinen voi esimerkiksi saada paljon enemmän ulkopuolista tukea kuin toinen.
Kolumnin suurin ongelma on mielestäni siinä, että se on kirjoitettu maassa, jossa on vahva yksinpärjäämisen kulttuuri ja usko siihen, että onnistuminen ja epäonnistuminen ovat yksilön itsensä ansiota tai syytä.
Kirjoittajan mainitsemiin masennusdiagnooseihin ja itsemurhien määriin vaikuttaa kuitenkin myös se, että mielenterveysongelmat koetaan häpeänä, vaikeita tapahtumia kohdattaessa niitä ei käsitellä läheisten tai ammattilaisten ja omasta pahasta olosta ei puhuta, koska menestymisen ja pärjäämisen eetos on niin vahva. Lama-aikana itsemurhat vähenevät. Ehkä siksi, että silloin näkyy, että muillakin menee huonosti.
Kolumnia ovat jakaneet sosiaalisessa mediassa myös hyvinvointivaltioon-ei-niin-innostuneesti-suhtautuvat ihmiset esimerkkinä siitä, että ”jos ihmiset vain ottaisivat vastuun itsestään, emme tarvitsisi erilaisia palveluita”.
Itse toivon, että kirjoittaja tarkoitti, että omiin ajatuksiin vaikuttamaan oppiminen on vain yksi keino pitää itsestä huolta. Vaikka olisi kuinka taitava muuttamaan omaa suhtautumistaan, niin muita ihmisiä, ystäviä tai ammattiapua, tarvitaan silti monessa tilanteessa.
Loppukaneettina täytyy vielä sanoa, että luulen maailman tarvitsevan myös ihmisiä, jotka ottavat asiat raskaasti. Jokainen meistä varmaan tuntee ihmisiä, jotka ovat hämmentävän huolettomia, kevyitä, iloisia ystäviä ja vanhempia. Jostain syistä näitä ihmisiä tuntuu usein yhdistävän se, että he eivät lue Hesaria eivätkä ole yhteiskunnallisesti aktiivisia. Jos kukaan ei koskaan ahdistuisi mistään, mikään tuskin muuttuisi, edes silloin kun se olisi tarpeellista.
