Liikenteen kulttuuri on itsekkyyden kulttuuria

Näky on liian tuttu. Pyöräilijä polkee jalkakäytävällä, tilassa joka ei ole tarkoitettu pyöräilijöille. Katson, kuinka pyörä etenee hitaasti huojahdellen ohi bussipysäkin, joka iltapäivän ruuhka-ajan lähestyessä on tupaten täynnä ihmisiä.

Erityisen ilkeältä näky tuntuu, kun vieressä on menehtyneen pyöräilijän muistomerkki, ”haamupyörä” kukkineen ja kynttilöineen. Eikö juuri sen vieressä olisi erityisen sopivaa noudattaa liikennesääntöjä?

 

Muita havaintoja lähistöltä samana iltapäivänä:

Iloisesti matkapuhelimeen puhuva autoilija kääntyy suojatielle, jossa pyörätien jatketta ajaa polkupyörä. Pyörä väistää, koska vaihtoehtona on väistämisvelvollisen auton yliajamaksi joutuminen.

Pyöräkaista toimii kätevänä pysäköintitilana tai kapean pysäköintialueen jatkeena. Pyöräilijä kyllä väistää. (Mikä meteli syntyisikään, jos pysäköity auto tai peräkärry olisikin pyöräkaistan sijasta osaksi ajoradalla!)

Pyöräkaista toimii myös jalankulkuväylänä. Jalankulkija väistää joskus, mutta usein myös jättää väistämättä. Kahdesti vartin aikana käy niin, että ryhmä kävelijöitä tulee vastaan, ja heistä pyöräkaistaa kävelevät tuijottavat tiukasti päin eivätkä siirry kävelijöiden kaistalle. Pyöräilijä väistää.

Pyöräilijä lähestyy risteystä, punainen palaa, kun autoja ei näy hän jatkaa matkaansa punaisia päin. Kenties harmiton rike pyöräilijän mielestä, mutta juuri tällaisten rikkeiden toistumisesta autoilijat syyttävät pyöräilijöitä.

Ja taas: auto kurvaa suojatielle, jossa pyörätien jatketta ajavalla polkupyöräilijällä on etuajo-oikeus. Auto väistää vasta, kun pyöräilijä on jo puoliksi suojatiellä ja pysähtyy varmuuden vuoksi.

Pyöräilen paljon, myös Helsingin keskustassa. On mahtavaa olla osa kaupunkia, katsoa kanssakaupunkilaisia satulasta, ajaa hiljaista mukulakivikatua kesäillan hämärässä tai vilkasta pyörätietä aamuruuhkassa. Mahtavaa on silloin, kun kaikki toimii ja sääntöjä kunnioitetaan edes suunnilleen.

Yhä useammin kaupungissa kuitenkin tuntuu, että mieluummin pyöräilisin muualla. Kaupunkialueella liikennekulttuuri on enimmäkseen itsekkyyden kulttuuria, ja se aiheuttaa tympääntymistä.

Itsekkyyden kulttuurissa vahvimmat ja röyhkeimmät pärjäävät – jos pärjäämiseksi lasketaan se, että saa mennä ennen kanssakulkijaa myös silloin kun liikennesäännöt edellyttäisivät väistämistä.

Edellä mainitun kaltaisia havaintoja teki varmasti moni muu samalla alueella ja ihan eri puolella kaupunkia ja muualla Suomessa samaan aikaan.

Liikenteessä kukoistaa kaikkien osapuolten harjoittama itsekkyyden kulttuuri. Ikään kuin liikkujilta puuttuisi halu ja/tai kyky ajatella tilannetta toisen osapuolen kannalta. Ihan kuin sääntöjä rikottaisiin aina kun mahdollista, aina kun ei ole suoranaista vaaraa jäädä kiinni, joutua vastuuseen. Tämä koskee kaikkia liikkujia.

Pahimmillaan itsekkyys yltyy liikenneraivoksi, jonka vallassa ihminen voi tehdä jotain ajattelematonta.

Lauantaiaamuna poliisi vangitsi surmasta epäiltynä autoilijan, jonka epäillään tahallaan aiheuttaneen pyöräilijän kuoleman.

Havahduttaako tämän pyöräilijän muisto ketään? Siis muita kuin vahvasti tuntevia muita pyöräilijöitä? Mitä pitäisi tehdä, että liikennekulttuuri pääsisi itsekkyyden vallasta? Miten liikkujien asenteita voitaisiin muuttaa?

Siis muuttaa niin, että säännöt olisivat sääntöjä joita lähtökohtaisesti noudatetaan, eivätkä sääntöjä joita rikotaan aina kun ei suoranaista vaaraa ole näköpiirissä. Että jalkakäytävällä ei pyöräiltäisi. Että autoilija lähtökohtaisesti pysähtyisi aina kun lähestyy suojatietä jolle jalankulkija on astumassa. Että auton kohdatessaan pyöräilijä tai jalankulkija voisi luottaa siihen että auto noudattaa sääntöjä sen sijaan, että kaikki olettaisivat auton vahvimpana menevän joka tapauksessa ensin.

Kööpenhaminaa ja Amsterdamia ylistetään lähes kyllästymiseen asti mahtavana pyöräilykaupunkina.

Vietin Kööpenhaminassa viime kesänä kaksi päivää, joiden aikana kävelin paljon. Näin loistavan pyöräilyinfran, pienet ja isot ratkaisut, joilla pyöräilijät on otettu huomioon. Aamuruuhka Kööpenhaminan keskustassa oli tyrmäävää seurattavaa: kuinka sujuvasti tämä voi mennä!

Kuvia Kööpenhaminan pyöräliikenteestä (kuvaa klikkaamalla saat sen suuremmaksi):

Infran, riittävän lukuisien ja leveiden pyöräkaistojen, pyöräilijöiden liikennevalojen, rappusten talutuskourujen ja pyöräparkkitalojen seassa hätkähdyttävintä oli ihmisten asenne, liikkujien tapa ottaa toisensa huomioon.

Pyöräilijät eivät ajaneet yksisuuntaista katua väärään suuntaan tai jalkakäytävällä.

Jalankulkijat eivät kävelleet pyörille osoitetuilla reiteillä.

Autoilijat näyttivät todella kunnioittavan niin pyöräilijän kuin jalankulkijan oikeuksia.

Varmasti sääntöjä rikotaan myös Kööpenhaminassa, mutta vallitsevalta asennoitumiselta vaikutti toisen kunnioittaminen, ei itsekkyys kuten vaikkapa Helsingissä.

Helsinkiin suunnitellaan runsaasti pyöräilyä edistäviä liikenneratkaisuja, Helsingin Sanomat kertoi maaliskuussa.

Infran parannukset ovat hieno asia. Mutta se ei riitä. Liikennekulttuurin on muututtava kunnioittamisen kulttuuriksi. Asenteiden on muututtava kaikilla osapuolilla. Muuten on vaara, että pyöräilyn lisääntyessä liikkujien keskinäisen nokittelun aiheuttama kaaos vain sakenee.

Kunnioittamisen kulttuurin ja itsekkyyden kulttuurin ero liikenteessä on valtava – siis se miltä käyttäytyminen näyttää ulospäin.

Toiminnan näkökulmasta ero on pieni. Jos kaistasta osa on tukossa, hiljennänkö ja annan toisen mennä sen sijaan että tungen kapeaan rakoon väkisin koska en halua antaa periksi? Kysymystä voi miettiä jokainen kävelijä, pyöräilijä ja autoilija. Kulttuurin laaja kuva rakentuu pienistä teoista, yksittäisistä ratkaisuista ja valinnoista liikenteessä.

Niin kauan kuin itsekkyys ja välinpitämättömyys vallitsevat ja näyttävät jopa määräävän kulttuuria, ovat mahdollisia sellaiset irvokkaat episodit kuin Ylen uutisoima tapahtuma sunnuntaina: edes kuolleen pyöräilijän muistoa pyöräilijät eivät saaneet kunnioittaa häiritsemättä.

Ville Miettinen, Kuntalehden verkkotoimittaja

Kuvat ovat kirjoittajan ottamia.