Eduskuntavaalit käyty - uudet vaalit edessä
Eduskuntavaalin kampanjoiden teemoissa keskeisen osan – jos EU-teema jätetään pois – muodostivat julkisia palveluja ja taloutta koskevat aiheet. Miten muuten voisi ollakaan, sillä uuden eduskunnan käsissä on pitkälti hyvinvointiyhteiskunnan tuleva suuntaus ja painopisteet.
Vuoden kuluttua aletaan jo käydä uutta vaalikeskustelua, silloin kunnallisvaalien merkeissä. Jälleen puoluejohtajat dominoivat keskustelua julkisuudessa, vaikka kyse silloin on paikallistason asioiden hoidon tulevaisuudesta. Siihen väliin ovat presidenttiehdokkaatkin ehtineet tuoda näkemyksensä suomalaisen yhteiskunnan kehityksen suunnista. Eli: samaa keskustelua ja inttämistä on luvassa ensi vuonnakin. Osat tosin vaihtuvat, nyt hallitusvallassa olevat saavat olla altavastaajina aiempien vallassaolijoiden ja nyt oppositiossa olevien tulituksessa.
Onko tässä mitään järkeä? Voi hyvin ymmärtää sellaiset esitykset, joissa pidetään toivottavana eduskuntavaalien ja kunnallisvaalien yhdistämistä. Samoilla keskusteluilla ja samoilla vaalikuluilla selvittäisiin. Tällainen käytäntöhän on esimerkiksi Ruotsissa.
Aikanaan yhteiseen vaalipäivään Ruotsissa siirtymistä perusteltiin sillä, että näin puolueet pakotettaisiin paremmin ottamaan huomioon kuntien ongelmat ja valtiollisen politiikan seuraukset kunnalliselle itsehallinnolle. Tavoite ei ilmeisesti ole toteutunut, sillä keskustelua siirtymisestä erillisiin vaalipäiviin on käyty jo vuosien ajan. Tässä(kään) asiassa ei kannata matkia naapurin virheitä. Kehitetään mieluummin vaalikampanjoiden teemoituksia. Ensi syksynä toivottavasti puhutaan kunnista kunta- ja kansalaisnäkökulmasta.
Vaalit ovat demokratian toimivuuden edellytys. Tästä ei vallinne erimielisyyttä. Sen sijaan toinen edellytys on jo kiistanalaisempi ja tuntemattomampi. Se on vaikuttamistasojen riittävyys, toisin sanoen toisistaan riittävän riippumattomuuden omaavien hallinnon tasojen olemassaolo. Suomessa yleisesti kuultu mielipide on, että mitä vähemmän hallinnon portaita on, sitä parempi. Kustannus- ja tehokkuusmielessä näin voi jossain määrin olla, mutta demokratian kannalta sen sijaan ei. Mitä useammalla tasolla vallitsee vaalien kautta toteutuva kansalaiskontrolli, sitä kansalaisläheisemmin ja -suuntautuneemmin toimivaa asioiden hoidon voi olettaa olevan.
Myös uusi hallintoajattelu on korostanut sitä, että mahdollistamalla kaikille hallinnon tasoille enemmän omaa vastuuta kyettäisiin parantamaan sekä suorituskykyä että hallinnon kansalaissuuntautuneisuutta. Vaatimus hallinnon vahvemmasta kansalaisohjauksesta puhuu väistämättä sen puolesta, että on lisättävä vaikuttamistasojen määrää ja siten siis eri hallinnon tasoja (monitasodemokratia). Tällaisen ajattelun soisi saavan jalansijaa esimerkiksi kaupunkiseutujen hallintoratkaisuissa, joissa nyt yksioikoisesti ajetaan yhteenliittämismallia. Sellainen ei vastaa eurooppalaista nykyajattelua.
Valituista kansanedustajista näyttää myös kunnallisia luottamushenkilöitä olevan aiempaa enemmän. Ainakin siis kuntanäkökulmalla on edellytykset tulla otetuksi huomioon aiempaa paremmin lainsäätäjän pöydässä. Poliittisten päätöksentekijöiden toimintaa arvioidaan yhä tiukemmin päätösten hyväksyttävyyden, legitimiteetin näkökulmasta. Se seikka, että poliittiset toimijat voidaan saada vastuullisiksi, ei ole pelkästään valtio-organisaation toiminnan keskeinen edellytys, vaan myös edellytys suvereenin kansan antamalle hyväksynnälle poliittiselle järjestelmällemme. Poliitikot ovat muutakin kuin pelkkiä oikeussubjekteja, enemmän kuin pelkkiä hallinnoijia. He ovat esikuvia, samaistumisfiguureja, joiden tätä roolia vahingoittaa vastuun kiertämisasenne.
Nyt voimme äänestäjinä jäädä katsomoon seuraamaan, miten vastuullista kuntapolitiikkaa uudet kansan valitut alkavat harjoittaa. Mutta onneksi edessä ovat aikanaan taas uudet vaalit, joita saksalaisen sanonnan mukaisesti voi kuvat tilinteon hetkeksi (”Wahltag ist Zahltag”).
Aimo Ryynänen
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston kunnallisoikeuden professori
