Älä tule paha perhe

Olin muutamaa päivää vaille kahdenkymmenen, kun sain ensimmäisen lapseni. Opinnot olivat vasta alkamassa. Asuimme pientä, keltaseinäistä opiskelijayksiötä. Halvassa pesukoneessa oli huono linko. Vauvanvaatteita piti kuivattaa huoneen nurkassa kaksi päivää.

En ollut koskaan saanut säännöllistä palkkaa. Tuntui juhlalliselta, kun tilille tuli ensin äitiyspäiväraha, sitten lapsilisä. Mitä summien pienuudesta, koska tunsin astuneeni uuteen virkaan ja olevani yhteiskunnan huomion arvoinen.

Sittemmin lapsia tuli lisää. Likaisten sortsien alta löytyi hiekkakasa, ja lapasia kuivui rivi patterin päällä. Aloin oivaltaa, että yhteiskunta ei vain anna, vaan asettuu saamapuolelle. Vaikka se hoiti ja koulutti lapseni, se teki sen siksi, että odotti heistä säällistä väkeä hoitamaan ja kouluttamaan seuraavien sukupolvien lapset.

Minulta siis odotettiin jotain. Sain vieläpä tehdä sen ihan itse. Se sai minut kuulumaan joukkoon.

Perhe on siitä merkillinen yhteisö, ettei sen ensisijainen tehtävä ole tiivistää rivejään, vaan päinvastoin tehdä jäsenilleen tilaa itsenäistyä ja oppia omilleen. Kun lapasten kuivattajat kasvavat toiselle kymmenelle, alkavat perhettä yhtä aikaa riepoa kohtalokas yhteys ja kohtalokkaasta yhteydestä irtautuminen.

Tässä sisäisessä ristiriidassaan perhe tarvitsee tukea sekä hajaantumiselleen että yhdessä selvitäkseen. Älä tule paha perhe, paukuttaa kuopus hiekkalaatikolla kakkumuottia, kun isommat sisarukset silpovat äänekkäästi pyhän perheen kiiltokuvaa.

Mikä paradoksi: Perhe on vahva siellä, missä sen toisistaan mittaa ja etäisyyttä ottavat jäsenet tuntevat kuuluvansa joukkoon. Itseään on mahdoton tuntea tarpeelliseksi, jos kukaan ei tarvitse.

Eikä se kuitenkaan voi tarkoittaa sitä, että pitäisi aina olla antaa, kun ympäristö käsi ojossa pyytää. Tai että pitäisi aina jaksaa, vaikka hädin tuskin selviytyy. Tarpeellisuudentunne syntyy myös saamisesta, siitä, että olen tuen arvoinen.

Kiveen hakattujen järjestelmien sijaan ihmisen elinympäristöllä on oltava herkkä kuulo ja tarkka näkö, joustavuutta reagoida ja viisautta jättää reagoimatta. Sattumanvaraisuudessaan elämä opettaa painavimmin tämän: kunnioita toista sellaisena kuin hän on. Älä kiellä hänen kertomustaan. Se nousee hänen vuosiensa rivien välistä.

Yhdellä ihmisellä on perheessä kohtuuton valta. Hänen onnistumisensa tai epäonnistumisensa voi kohottaa koko perheen tai suistaa sen raiteiltaan. Yhden ainoan perheenjäsenen kasvukriisi voi lyödä vuosikymmenien onnen säpäleiksi tai pakottaa perheen käpertymään sisäänpäin. Häpeän kulttuuri saa
vaikenemaan siitä, mistä voisi parantua puhumalla.

Menetetyn kunnian varjo on sukupolvia pitkä. Juuri siksi perheen pitää avata ovi ja päästää käry pihalle. Vahva perhe uskaltaa olla niin rääpäle kuin on.

Käry, joka perheestä pääsee, saa sen kuulumaan joukkoon. Päästäkseen siitä paremmin selville naapurikin avaa ovensa. Kohtalokas yhteys ei ole enää perheen sisäistä, vaan laajenee perheiden väliseksi. Kun siitä tulee tapa, kenenkään ei enää tarvitse vetää verhoja elämänkäänteidensä eteen.

Kaisa Raittila

Kirjoittaja on viiden lapsen äiti ja viiden lapsenlapsen isoäiti.

Kolumni on julkaistu Kuntalehdessä 14/2012.