Kunnat ja kestävyysvaje

Hallituksen elokuussa laatiman rakenneohjelman mukaan kuntien tehtäviä ja velvoitteita puretaan yhdellä miljardilla eurolla, toinen miljardi on tarkoitus saada kasaan tuottavuutta parantamalla ja veroja korottamalla. Positiivista on, että kuntien tehtävien ja rahoituksen epätasapaino tunnustetaan.

Rakenneohjelmalla pyritään kuromaan umpeen julkisen talouden kestävyysvajetta. Ohjelma on tarpeen ja oikeansuuntainen, mutta se synnyttää monia kysymyksiä. Kestävyysvajeen suuruusluokasta on erilaisia käsityksiä, sillä summa muuttuu herkästi kun olettamuksia muutetaan. Kuntien osuudessa hämminkiä synnyttää ensiksikin se, että vuoden 2012 tilinpäätösten mukaan kunnille on kertynyt kirjanpidollista ylijäämää lähes seitsemän miljardia euroa, joten kunnilla kokonaisuudessaan pitäisi mennä varsin hyvin.
 
Kestävyysvajeen tarkastelussa on kuitenkin kyse kuntien rahoituksellisesta tasapainosta. Kuntien menojen lasketaan olevan vuosittain pari miljardia tuloja suuremmat, jos kuntien käyttötalousmenot ja nettoinvestoinnit toteutuvat ennusteiden mukaan.  Erotuksen kunnat joutuvat ottamaan lainaa. Todennäköisesti kuntien rahoituksellinen alijäämä on vielä suurempi, jos asiaan ei puututa. 
Hallituksen tekemässä ohjelman toimeenpanopäätöksessä on tarkasti yksilöity toimenpiteitä ja niiden menovaikutuksia. Positiivista toimeenpanopäätöksessä on kuntien ja valtion suhdetta jäsentävä kuntatalouden ohjausjärjestelmä. Sen pitäisi varmistaa, ettei tulevaisuudessa kunnille tule uusia tehtäviä ilman kokonaisrahoitusta. Ohjausjärjestelmä antaa ryhtiä tulevaan, mutta ei ratkaise olemassa olevaa tilannetta. 

Hallitus on löytänyt noin 1,2 miljardin euron nettomenovaikutukset kuntatalouteen. Listassa huomio kiinnittyy muutamaan kohtaan. Lista on laadittu julkisen talouden kestävyysvajeen umpeen kuromisen näkökulmasta, jolloin todelliset vaikutukset kuntien talouteen ovat epävarmoja.  Kun tehtävien lopettaminen pienentää valtion rahoitusta, ei kuntien rahoituksellinen tasapaino korjaannu.
Toiseksi listasta ei löydy merkittävien tehtävien ja menojen purkamista. Kun kyse on lakisääteisistä tehtävistä, valtion pitäisi päättää niistä.  Kolmanneksi huomattava osa listatuista menosupistuksista perustuu kuntien ja niiden palveluyksikköjen toiminnan tuottavuuden parantamiseen. Tämä on taas kuntien tehtävä.

Helpotusta kuntien tuottavuusponnisteluihin tuo hallituksen lupaama velvoitteiden, esimerkiksi mitoitusten ja kelpoisuusvaatimusten, keventäminen.  Neljänneksi menovaikutukset näyttäisivät syntyvät pitkällä aikavälillä, kun esimerkiksi kuntien velvoitteiden vähentämisen tueksi toteutetaan kuntakokeiluja vuosina 2015–2016.
Suurimpia menosupistuksia arvioidaan saatavan vanhusten laitoshoidon purkamisella. Tätä suuri osa kunnista on omatoimisesti tehnyt jo usean vuoden ajan. Lukio- ja ammattikouluverkko ovat pääosin myös kuntien päätettävissä oleva asia. Lukioverkossa on tapahtunut vain vähän muutoksia, sillä lukio on kunnan identiteetille tärkeä, samoin kuin kyläkoulu kylälle.
Hallituksen laskelmien mukaan sote-uudistuksella on oleellinen merkitys. Tässä vaiheessa uudistuksen menovaikutukset ovat arvailujen varassa. Useat uudistuksen valmistelussa mukana olleet ovatkin korostaneet, että sote-uudistus ei ole säästöhanke, eivätkä tuottavuusasiat ja raha ole pääasia, vaan yhdenvertaiset palvelut koko maassa.

Tulopuolella luvut ovat monitulkintaisia. Ensi vuodelle kunnat ovat jo korottaneet verojaan lähes 400 miljoonalla eurolla. Samanaikaisesti kuitenkin leikataan valtionosuuksia, eikä meneillään oleva valtionosuusuudistus tuo kunnille lisätuloja.
Rakenneohjelman toimeenpanopäätös jättää runsaasti avoimia kohtia. Kun selkeitä tehtävien ja menojen leikkauksia ei näyttäisi tapahtuvan, kunnille jää paljon pureskeltavaa samalla kun kunnat pohtivat kuntarakennelain pykälien toteuttamista.  Kestävyysvaje ja kuntien rahoituksellinen alijäämä ovat kuitenkin asioita, joihin on suhtauduttava vakavasti. Rakenneohjelma ja sen toimeenpanopäätös lisännevät ainakin luottoluokittelijoiden ja komission tyytyväisyyttä. 

Pentti Meklin

Kunnallistalouden emeritusprofessori, Tampereen yliopisto

Kirjoitus on julkaistu Kuntalehdessä 15/2013