Velan saanti on taas turvattu
Kuuden puolueen hallitus löysi jälleen pienimmän yhteisen nimittäjän ja sai kasattua paketin, joka näyttää tyydyttävän luottoluokittajia. Velkaantumisen jatkuminen siis turvattiin komeasti kolmen A:n luokassa.
Valtion ja kuntien velanottotarvetta rakennepoliittiset linjaukset eivät nimittäin pienennä – eivät ainakaan pitkään aikaan – koska mitään tehtäviä ei selkeästi vähennetty.
Päätökset ovat siis perinteiseen tapaan ”oikean suuntaisia, mutta riittämättömiä”.
Rankimmin ehkä ripitti Sixten Korkman: Illuusio siitä, että talouskasvu pelastaa meidät ahdingosta, täytyy särkeä. Näiden ihmisten päähän täytyy saada taottua, että Suomi on todella sellaisessa tilanteessa, että täytyy olla poliittista rohkeutta asettaa kansakunnan etu ykkössijalle ja tehdä näitä tarvittavia rakenteellisia toimenpiteitä, vaikka niitä ei ole aina helppo perustella kansalle.
Hallitus siis sai taas muutaman kuukauden hengähdysaikaa ilman, että juuri mistään konkreettisesta päätettiin. Vaikeat päätökset ovat yhä edessä päin.
Valtionosuusuudistustakin on odotettu syksystä saakka, sopua ei ole löytynyt.
Nyt odotellaan sote-työryhmän raporttia, joka ennakkotietojen mukaan olisi tulossa 19. joulukuuta. Uutta sieltäkään ei ole luvassa. Työryhmä on tehnyt työtä käskettyä ja toiminut poliittisen ohjauksen mukaisesti. Orpon työryhmän keskuskuntamalli on sote-ehdotuksen pohjana.
Keskuskuntamallissa on nähty lukuisia juridisia ongelmia, mutta ei ehkä sitä kaikkein keskeisintä: ovatko keskuskunnat valmiita ottamaan vastuun ympäristönsä sote-asioista.
Minä en ole tavannut vielä yhtään keskuskaupungin kuntapäättäjää, joka olisi riemuinnut tulevasta. Erityisesti yliopistollisten keskussairaaloiden isäntäkaupungit ovat ihmeissään.
Ylipäätään ei ole keskusteltu vaihtoehdosta, että keskuskunta kieltäytyisi sille tarjotusta isännän roolista. Mallin taustalla lienee oletus, että yleensä keskuskunnalle tulisi myös enemmistö äänivallasta, jolloin vastuiden lisääntymistä olisi kompensoinut lisääntynyt valta. Äänivalta ei lain perusteella kuitenkaan voi määräytyä vain asukasluvun mukaan, koska törmätään äänileikkuriin. Keskuskaupungille voisi siis jäädä vastuu ilman päätösvaltaa.
Perusajatus nyt siis näyttäisi olevan se, että maakunnan keskuskaupunki toimii vastuukuntana ja sillä on järjestämisvastuu. Kuntayhtymä tulisi kysymykseen vain, jos keskuskunnan asukasluku on alle puolet koko alueen asukasluvusta ja keskuskunnalle ei ole riittävää kantokykyä toimia sote-alueen vastuukuntana. Jos sote-alueista tulee maakunnan kokoisia, ja kuntaliitoksia ei kaupunkiseuduilla synny, voi kuntayhtymä siis olla vaihtoehto monella alueella.
Mutta onko keskuskunnalla sitten varaa valita? Nykytiedon mukaan vain siinä tilanteessa, että sen väestö ei muodosta enemmistöä alueella ja kantokykyä ei ole. Näemme siis ehkä senkin, että välttääkseen vastuun koko maakunnan sotesta, keskuskunta joutuu vetoamaan siihen, ettei sillä ole riittävää kantokykyä toimia keskuskuntana.
Jos tätä ajatuskulkua viedään vielä pitemmälle, niin periaatteessa voisi käydä niinkin, että linjaus heikentää keskuskunnan halua tavoitella kuntaliitoksia, koska ne saattaisivat kasvun myötä tuoda mukanaan vastuun koko maakunnasta.
Tämä Kuntaliiton juristien kanssa käyty päättelyharjoitus tiivistyy lopputulemaan, jonka mukaan todennäköisempi vaihtoehto lienee, että kuntayhtymämalli tulee vaihtoehdoksi ja malliksi valitaan se, josta kunnat pääsevät sopimukseen.
Hannu Kataja
Kirjoitus on Kuntalehden 15/2013 pääkirjoitus
