Pienistä asioista on turha valittaa

Lapsenlastenlasten temmellystä on mukava seurata ja erityisen kivaa on saada heitä yövieraiksi. On mukavaa ja tärkeää olla tekemisissä myös oman sukupolven ikätovereiden kanssa, heidän kanssaan viihtyy mielellään melkein päivittäin. Yhdessä tehdään monenlaisia juttuja: pelataan, voimistellaan, ulkoillaan ja jutellaan.
Yksi mukava harrastus on pallopelit – pallonheittopelejä harrastetaan joukkueissa.
Lisäksi kortin peluu ja pasianssi ovat hyvää ajanvietettä ja pitävät muistin vireenä.
Palvelutalo Sagassa on paljon mukavaa ohjelmaa. Olen viihtynyt täällä jo 11 vuotta.

Tykkään edelleen tehdä ruokaa, ja on kivaa, kun oma pieni keittiö. Käyn itse kaupassa – toisinaan otan mukaan seuraa, jos tarvitsee tarkemmin lukea etikettejä ja purkkeja.
Hyvän ja pitkän elämän salaisuus taitaa olla nauru ja iloinen mieli.  Täytyy muistaa nauraa päivittäin ja paljon.
Siskot Laina ja Maire myös ovat olleet kovia nauramaan. Nauruhan pidentää ikää, ja isosisko, 95-vuotias Maire on edelleen elossa.

Sisarukset ja perhe ovat olleet elämässä tärkeä asia. Äiti kuoli lapsivuoteella Aino-siskon kanssa. Olin silloin 2-vuotias.
Koulussa oli kurjaa, kun tehtiin äitienpäiväkorttia eikä ollut omaa äitiä, vaikka muutoin lapsuus olikin hyvä ja onnellinen.
Sisarusparvesta on elossa enää kolme: puoli-sisko Taimi sekä Maire ja Kyllikki. Pidämme edelleen tiivisti yhteyttä.

Olen aina tottunut kävelemään ja nautin kävelemisestä – edelleen mielellään kävelen kauppaan ja kaupungille. Aikoinaan työmatkakin taittui mieluusti kävellen. Se on yksi hyvän terveyteni salaisuuksista.
Olen ollut leskenä kymmenisen vuotta. Edesmennyt aviomies Reino opiskeli aikanaan insinööriksi Ruotsissa.

Järjestötoiminta ja yhteisöllisyys on olleet minulle aina tärkeitä. Pienenä olen ollut mukana pikkulotissa, ja Suomeen muuton jälkeen 70-luvulla liityin mukaan Asemiesomakotiyhdistyksen naisjaoston ompeluseuraan. Toimin siellä sihteerinä ja puheenjohtajana. Sieltä on hyviä muistoja ja pitkiä ystävyyssuhteita.

Terveyspuolella yksi asia hieman murehduttaa – huono näkö on vaivannut jo kymmenisen vuotta. En enää pysty lukemaan lainkaan lehtiä, kirjoja ja television katsominenkin on hieman hankalaa. Kirjaston autopalvelut ovat tärkeitä, koska sieltä saa aina äänikirjoja lainaksi. Kirjastoauto saapuu viikottain melkein ikkunan alle.

Pienistä asioista ei pidä turhaan valittaa. Pitää olla ylpeä Suomesta ja suomalaisuudesta. On aivan varmaa, että Suomi pärjää ahkeralla työnteolla jatkossakin.

Kyllikki Tulonen

Kirjoittaja on 87-vuotias, palvelutalossa asuva turkulaisrouva, joka on elämänsä aikana tottunut tekemään paljon töitä.
Kirjoitus on syntynyt Kyllikki Tulosen perheen avustamana. 

Tämä on viimeinen osa kolumnisarjassa, jossa ikäihmiset itse kertovat elämästään ja ikääntymisestä.

Sarjan aiemmat osat:
Mirjami Laitinen: Miltä minusta nyt tuntuu (KL 13/2013)
Vesa Viljanen: Työeläkeikä – keksitty ikä (KL 14/2013)