Miljardeja
Miljardi on iso luku. Se on tuhat miljoonaa. Maailman väkiluku on noin 7,2 miljardia. Suomen väkiluku on 0,0056 miljardia. Maailman velka on noin 140 000 000 000 000 miljardia euroa. Tästä julkinen velka on noin kolmannes. Suomen valtiolla on velkaa 100 miljardia euroa ja kunnilla 15 miljardia euroa – siis noin suunnilleen.
Julkisen taloutemme laskennalliseksi kestävyysvajeeksi valtiovarainministeriö (VM) on arvioinut 9,5 miljardia euroa, josta kuntien osuudeksi noin suurin piirtein puolet. Vertailun vuoksi: vastaavalla tavalla laskettu Ruotsin kestävyysvaje on suurin piirtein nolla, eli ei vajetta kestävyydessä.
Ruotsissa kuntien tehtäväkenttää laajennetaan ja palkollisia lisätään nykyisestä hieman yli miljoonasta. Suomessa tehtäviä ja velvoitteita on tarkoitus karsia miljardin euron edestä, ja tasapainon saavuttamiseksi toisen miljardin kunnat hoitavat itse nostamalla veroja, säästämällä ja ajoittamalla investointeja uudelleen.
Peruspalveluohjelman 2014–2017 mukaan kuntien sosiaali- ja terveyspalvelujen kysyntä kasvaa kehyskaudella 1 054 miljoonaa euroa ja perusopetuksen kysyntä 11 miljoonaa euroa. Sote-palvelujen menot kasvavat siis lähinnä ikärakenteen muutoksista johtuen yli miljardin enemmän kuin perusopetuksen menot vastaavasti. Mistä siis kevennetään?
Erilaisille kuntapalveluille on laitettu hintalappuja. Yhteistä niille on isot numerot ja miljardiosuudet, esimerkiksi: lukiokoulutus 0,7, lasten päiväkotihoito 1,8 , liikunta- ja ulkoilu 0,6, kotipalvelut 0,8 – siis miljardia euroa.
Kysymys, johon toistaiseksi ei ole vastattu, kuuluu: Jos/kun jokin kuntien tehtävä/velvoite lakkautetaan mitä kyseiselle velvoitteelle/tehtävälle tapahtuu? Lakkaako se olemasta ja haihtuu tuhkana tuuleen? Entä tuota velvoitetta/palvelua hoitavat henkilöt? Onko heidän kohtalonsa kilometritehdas vai siirretäänkö heidät toisiin tehtäviin?
Vai tapahtuuko niin, että valtio lakkauttaa jonkun tehtävän ja myös siihen liittyvät valtionosuudet, mutta toiminta jatkuu kunnissa? Esimerkiksi iltapäivähoito voisi olla tällainen tehtävä. Jos se lakkautetaan, niin todennäköisesti se jatkuu jossain kunnan omin panoksin, jossain ulkopuolisin tai kuntalaisten voimin.
Julkinen talous on kokonaisuus. Jos valtio siirtää kunnille ison osan valtion talouden sopeutuksesta, kuten nyt on tapahtunut, se ei tasapainota julkista taloutta eikä vähennä EMU-velkaa. Maan hallituksen sijasta kunnanvaltuustot vain joutuvat kantamaan raskaimman vastuun kansalaisten edessä. Jos kunnista siirretään tehtäviä valtiolle, vaikutus on sama. Ja tuskinpa ainakaan laajalti uskotaan, että valtio kykenisi kuntapalvelut kuntia tehokkaammin tuottamaan.
Onpa esitetty sellaistakin, että kuntien tulisi luopua tehtävistä, jotka eivät ole velvoittavia. Esimerkiksi joukkoliikenne on tällainen. Siitä nyt tuskin kuitenkaan luovutaan. Kokonaan toinen asia on toimintaa ohjaavat normit ja vaikkapa pätevyysvaatimukset. Liialliset kahleet estävät luovuutta, innovatiivisuutta ja siten tuottavuuden kehittämistä. Tältä osin tulisi päästä voimakkaasti eteenpäin.
Tietojärjestelmien kehittämisessä piilee iso tehokkuuspotentiaali, kuten myös yhteispalveluissa. Tuottavuuden esteiden purkamistalkoissa riittää työsarkaa niin valtio–kuntasuhteessa, työmarkkinoilla kuin vaikkapa EU-tulkinnoissamme – erityisesti hankintabyrokratiassa.
Jos oikein luovasti pohtii, niin byrokratiatalkoot, ICT, kunta- ja sote-uudistukset sekä muut toimenpiteet aiheuttavat niin valtavat dynaamiset vaikutukset kuntien toimintaan, että laskennallisesti miljardi saadaan kyllä kokoon. Siis vertaamalla siihen, että mitään ei tehtäisi.
Reijo Vuorento
Apulaisjohtaja, Kuntaliitto
