Normitalkoista tavoitteelliseen sääntelyn purkuun

Sääntelyn purkua koskevassa keskustelussa ministeriöitä on viime aikoina kutsuttu normitalkoisiin. Talkoilla tarkoitetaan arkikielessä vapaaehtoisuuteen perustuvaa, määräaikaista pyyteetöntä työntekoa yhteisen tavoitteen hyväksi. Normitalkoisiin ei juuri vapaaehtoisia ole ilmoittautunut. Lisäksi tekijöiden talkoohenki on ollut kehnonlainen.

Nyt normien purussa on siirryttävä talkootyöstä ammattimaiseen systemaattiseen työhön. Normien purku ei ole kertaluontoinen talkootehtävä, vaan osa ministeriöiden perustehtävää. On luotava pysyvät prosessit, joissa eri sektoreiden kuntapalveluita koskeva lainsäädäntö ensin perataan kuntien toimintatapoja koskevista velvoitteista. Tämän jälkeen kaikessa kuntia koskevan lainsäädännön valmistelussa pitää sitoutua periaatteeseen, että kunnille säädetyn tehtävän toteuttamistapaa ei sidota lainsäädännöllä, ellei se ole aivan välttämätöntä.

Edellä todettu vaatii paljon lainsäädäntötyötä ja aikaa, mutta se on ainoa tapa saada pysyviä ja todennettavissa olevia tuloksia. Nopealla aikataululla toteutettavilla, hajanaisilla yksittäisten velvoitteiden kumoamisilla ei saada kestäviä tuloksia. Kataisen–Stubbin hallituksen rakennepoliittisiin ohjelmiin liittyneet normien purkamisen risusavotat eivät ole johtaneet juuri mihinkään.

Aivan ensimmäiseksi uuden hallituksen tulee ohjelmassaan sitoutua siihen, ettei se anna kunnille uusia tehtäviä ja velvoitteita. Mahdollisista uusista tehtävistä ja velvoitteista aiheutuvat kustannukset tulee kompensoida kunnille täysimääräisesti, kuten valtionosuusjärjestelmään sisältyvä tuore säännös edellyttää.

Tänään väljempää sääntelyä perustellaan tuottavuuden parantamisella ja julkisen talouden tasapainotusvaatimuksilla. Lakiin sidotut toimintatavat kun aiheuttavat yleensä lisäkustannuksia.

Aikaisemmin, 1980-luvun puolessavälissä alettiin toteuttaa sääntelyn purkua byrokratian vähentämisen nimissä. Uudistukset liittyivät tuolloin myös vahvasti tavoitteeseen saada valtion kuntiin kohdistama ohjaus perustuslain säätämiin raameihin. 1990-luvun alussa normien perkaaminen auttoi myös talouskriisin hoidossa.

1990-luvun lopusta kuntien toiminnan sääntely lähti uudelleen kasvuun. Ongelmiin keskittyvät lakisääteiset arviointijärjestelmät ovat osaltaan ruokkineet uutta normitulvaa.

Kuntien toiminnan sääntelyn ja talouden välillä vallitsee ristiriitainen jännite. Kun talous heikkenee, sääntelyllä pyritään paikkaamaan resurssipulaa. Ajatellaan, että velvoittavilla säännöksillä kunnat pakotetaan käyttämään vähenevät voimavaransa juuri lainsäätäjän haluamalla tavalla. Tämä johtaa vähitellen kierteeseen, jossa miltei kaikki resurssit on kiinnitetty pykäliin. Kokonaisuuksien hallinta ja tuottavuuden lisääminen käy vaikeaksi – ja edellytykset strategiseen päätöksentekoon on pitkälti menetetty.

Arto Sulonen

Kuntaliiton lakiasiain johtaja

Kirjoitus on alun perin julkaistu Kuntaliiton blogissa