Pääkirjoitus: Onko maallamme malttia vaurastua?

Suomalaiset eivät enää haluaisi ottaa lisää velkaa. Tämä kävi selvästi ilmi vaalien alla tehdystä kyselystä, jossa kaksi kolmasosaa kansalaisista oli sitä mieltä, että velkaa on jo otettu tarpeeksi. Tämän tiedon luulisi olevan uudelle hallitukselle kovin myönteinen ja olennaisen tärkeä tieto.

Käytännön kielelle käännettynä tämä tarkoittaa sitä, että valtaenemmistö kansasta on valmis kiristämään vyötä eli vähentämään julkisia menoja. Menojahan voidaan vähentää tietysti toimintoja tehostamalla, mutta jos velanotto oikeasti aiotaan pysäyttää, uuden hallituksen pitäisi aloittaa välittömästi tehtävien karsiminen – ja samaan aikaan saada sote-uudistus uskottavalle uudelle etenemisuralle.

TEHTÄVIEN KARSIMISESSA on puhuttu normitalkoista. Talkoilla tarkoitetaan arkikielessä vapaaehtoisuuteen perustuvaa, pyyteetöntä työntekoa yhteisen tavoitteen hyväksi. Ongelmana on vain se, että näihin talkoisiin ei juuri vapaaehtoisia ole ilmoittautunut – ja jos on, talkoohenki on ollut kehnonlainen.

Kuntaliiton lakiasiainjohtaja Arto Sulonen nostikin Kunta.tv:n haastattelussa kapinalipun talkoille. Sulonen sanoi, että tehtävät eivät talkootoimilla vähene, vaan nyt on saatava liikkeelle laaja lainsäädännön perkaus. Kuntien tehtävät on määritelty laeissa ja asetuksissa ja vain niitä muuttamalla voidaan tehtäviä, velvoitteita ja normeja purkaa.

TÄMÄ EDELLYTTÄÄ tietysti poliittista tahtoa, mutta ehkä vielä enemmän suurta asennemuutosta, nimenomaan valmistelevassa virkamieskunnassa. Sulosen mielestä normien purussa on siirryttävä talkootyöstä ammattimaiseen, systemaattiseen työhön.

Ja kun kuntia koskeva lainsäädäntö on perattu, jatkossa pitäisi sitoutua siihen, että kunnille säädetyn tehtävän toteuttamistapaa ei sidota lainsäädännöllä, ellei se ole aivan välttämätöntä.

Uuden hallituksen tulisi ohjelmassaan sitoutua siihen, että kunnille ei anneta uusia tehtäviä ja velvoitteita. Jos niin tehdään, niiden rahoitus tulee kompensoida kunnille täysimääräisesti – kuten valtionosuusjärjestelmään sisältyvä tuore säännös edellyttää.

KUNTIEN TOIMINNAN sääntelyn ja talouden välillä vallitsee ristiriitainen jännite. Kun talous heikkenee, sääntelyllä pyritään paikkaamaan resurssipulaa. Ajatellaan, että velvoittavilla säännöksillä kunnat pakotetaan käyttämään vähenevät voimavaransa juuri lainsäätäjän haluamalla tavalla.

Tämä johtaa vähitellen kierteeseen, jossa miltei kaikki resurssit on kiinnitetty pykäliin. Kokonaisuuksien hallinta ja tuottavuuden lisääminen käy vaikeaksi – ja edellytykset strategiseen päätöksentekoon on pitkälti menetetty. Eli järjen käyttö ei ole normiviidakossa enää madollista.

Säästämällä ei maata tietenkään saada liikkeelle. Tarvitaan kilpailukykyistä vientiä ja sen kautta lisää työtä ja talouskasvua.

URHO KEKKONEN julkaisi vuonna 1952 pamfletin nimellä Onko maallamme malttia vaurastua?

Silloin elettiin sotakorvausten jälkeistä aikaa ja kansalla oli ymmärrettävä halu nostaa myös omaa elintasoaan pulavuosien jälkeen. Nyt ollaan hieman samantyyppisessä tilanteessa – sillä erolla, että nyt nuo pulavuodet on katettu ottamalla sata miljardia euroa syömävelkaa!

Syntyykö yhteiskuntasopimus?

Pystytäänkö kilpailukykyä parantamaan ja saadaanko vientiteollisuuteen vauhtia? Vain terve talous pystyy kustantamaan julkisen sektorin ja hyvinvointipalvelut.

Sattuvasti tämän vaalien jälkeisen Kuntalehden teemana on elinvoima, jota Suomi nyt kipeästi tarvitsee.

Hannu Kataja

Kirjoitus on Kuntalehden 5/2015 pääkirjoitus