Laadukas kasvatus- ja koulutuspolitiikka on parasta sosiaali- ja terveyspolitiikkaa

Suomen kouluverkon hallitsematon alasajo 20 vuoden aikana on aiheuttanut kohtuuttomia koulumatka-aikoja tuhansille lapsille. Ilman suojaa jääneiltä maaseudun lapsilta ollaan viemässä nyt viimeisetkin koulut. Onko meidän tietyin alueellisin osin luovuttava pienten oppilaiden oppivelvollisuudesta, koska valtio ja kunnat eivät enää pysty turvaamaan lasten kokonaishyvinvointia?

Kouluverkkoselvitykset ovat edustaneet ”sektorisuhaamista” tyypillisimmillään. Visusti omassa toimialasiilossa pysyen on laskettu vain ”helposti laskettavat” tekniset menoerät. Itse lapsi on unohdettu täysin. Kaikki lapsiin ja ihmisiin kohdistuvat vaikutukset on jätetty arvioimatta. Tällaisiin selvitysmiinoihin on Suomessa kävelty, ja tuhoa syntyy. Koulut on saatu näyttämään turhilta menoeriltä, kun elinkelpoinen koulu on todellisuudessa alueensa hyvinvointidynamo.

Esimerkiksi Kanadassa on kouluverkkoselvityksissä arvioitava (olisi myös Suomen hallintolain ja lastensuojelulain mukaista) tässä järjestyksessä, mikä on
1. koulun arvo oppilaalle (lapsivaikutusarvio)
2. koulun arvo yhteisölle ja muihin ihmisiin
3. koulun arvo pedagogiikalle (esim. vuosiluokka- ja yhdysluokkapedagogiikan edut)
4. koulun arvo paikalliselle taloudelle.
Suomen kunnissa on arvioitu pelkästään viimeistä (4.) kohtaa.

Suomessa on taistellut hegemoniasta kaksi aluepoliittista linjaa: 1) keskitetty suurkaupunki- ja kasvukeskuspolitiikka sekä 2) hajautettu, perustuslakiin nojautuva alueiden elinkelpoisuutta edistävä aluepolitiikka. Voimakkaasti propagoitu keskittämisen ideologia on päässyt voitolle. Propagoidulle ideologialle on tyypillistä, että vältetään tai estetään niiden vastainen tutkimustyö. Näin mahdollinen epäviisas toiminta voi jatkua. Koululakkautussäästöjä ei ole Suomessa päästy tutkimaan. Kunnissa lakkautetaan kouluja MUTU-tiedon varassa ja siinä harhassa, että lakkautukset tuovat suuria säästöjä.

Emme voi (perus- ja ihmisoikeudet) priorisoida palvelujen heikentämisiä niin, että ensin lopetamme ne palvelut, joita emme itse käytä ja otamme ne enemmistöalueen ulkopuolella asuvilta lapsilta – maan hiljaisilta.

Olisi korkea aika alkaa kehittää hyvinvointiosaamistamme. Olisi ymmärrettävä ilmiöiden syy–seuraus-suhteita. Jo pienillä laatutekijöiden varmistamisilla tai suunnanmuutoksilla aiheutetaan suuri ero lapsen myöhempään kehitysvaiheeseen. Tärkeintä on turvata lapselle laadukas varhaiskasvatus sekä koulun käynnin ensi vuodet.

Onko 7-vuotiaan lapsen etu, että hänet sidotaan 2,5 tunniksi turvavyöllä auton tuoliin? Sitoisitko sinä oman lapsesi? Liikunnalla on tässä kehitysvaiheessa ratkaiseva merkitys myös aivojen kehittymiselle. Meillä ei ole varaa ikä- ja kehityskausille sopimattomiin kasvatusympäristöihin. 

Ennaltaehkäisevään hyvinvointityöhön ei Suomessa uskota. Siilohallinnoissa ajatellaan, että hyöty menee muualle tai riittää, kun omat leikkaukset on saatu tehtyä. Monialainen johtaminen toisi ratkaisun tähän. Osittaisoptimointi kääntyy usein kokonaisoptimointia vastaan.

Hyvinvoiva oppilas on ylivoimaisesti edullisin oppilas. Korjaava hyvinvointityö on erittäin kallista ja huonosti vaikuttavaa. Sijaishuollon kustannusten nelinkertaistuminen tämän vuosituhannen aikana horjuttaa jo yksinään monen kunnan taloutta. Pelkästään huostaanottokustannukset maksavat jo saman verran kuin ammatillisen koulutuksen menot valtiolle (n. 700 M€ / vuosi).

Väitän, että kuntien yhteistyöllä toteutettu alueellisesti kattava, laadukas lähikouluverkko olisi tuottavin ennaltaehkäisevä hyvinvointi-investointi. Jokaisen lapsen tervettä kasvua ja hyvinvointia edistävä kasvatus- ja koulutuspolitiikka on samalla kustannustehokkainta sosiaali- ja terveyspolitiikkaa.

Kari Lehtola

Mikkeli

Kirjoittaja työskentelee sivistystoimen ylitarkastajana Itä-Suomen aluehallintovirastossa. Hän kirjoittaa yksityishenkilönä.