Nuoret kaipaavat voimavaroja perhesosiaalityöhön - "Koko sosiaalipolitiikan suunnan käännyttävä rinnalla kulkemiseen"

Jaksamisensa kanssa kamppailevat vanhemmat, parisuhdeongelmien tai taloushuolien keskellä elävät vanhemmat, mielenterveysongelmista kärsivät vanhemmat tai päihteitä käyttävät vanhemmat. Siinä kohderyhmiä, jotka olisvat kaivanneet apua aiemmin, jotta elämän pulmat ja ongelmat eivät olisi kasautuneet niin kuormittaviksi kuin ne kasautuivat, arvioivat eri elämäntilanteissa olevat nuoret esittivät kehittämisehdotuksiaan psykososiaalisen tuen palveluista työpajoissa, joita järjestettiin loppuvuodesta 2017 Porissa, Turussa, Tampereella, Helsingissä, Keravalla, Lappeenrannassa, Espoossa, Hyvinkäällä ja Rovaniemellä.

Perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikon, kesk., ja Me-säätiön koolle kutsumat työpajat järjestettiin yhdessä Me-talojen ja nuorten matalan kynnyksen palveluja tarjoavien Ohjaamojen kanssa. Kaikilla työpajoihin osallistuneilla nuorilla oli omaa kokemusta sosiaali- ja terveys-, opetus- ja sivistys-, nuoriso- ja työllisyyspalveluista sekä kolmannen sektorin toiminnasta.

Tarkoituksena oli kuulla nuoria, jotta saataisiin päätöksenteon pohjaksi ensikäden näkemystä siitä, mitä nuorille suunnatun psykososiaalisen palvelupaketin pitäisi sisältää tulevaisuudessa.

Runsaampi tuki ja seuranta koko perheelle oli yksi työpajojen yhdeksästä pääviestistä.

Rinnalla kulkemista lisättävä

Perhettä tukeviksi palveluiksi tarvitaan nuorten mukaan esimerkiksi pitkäkestoinen seurannan malli neuvolasta oppilashuoltoon asti (0-18-vuotiaaksi), matalan kynnyksen huolipalvelu sekä voimavaroja perhesosiaalityölle ja järjestöille.

Useissa kunnissa jo toimivassa Icehearts-mallissa on THL:n tutkimuksessa osoitettu yhtenä vaikuttavana tekijänä juuri tuki perheelle.

Mallissa tarjotaan lapselle aikuisen kasvattajan tuki kulkemaan rinnalla koulussa ja harrastuksessa esikoulu-iästä aikuisuuteen asti. Tuki yltää kotiin asti.

Itsekin Turun Iceheartsin hallituksessa aikoinaan toiminut Saarikko kehuu mallin yksinkertaista tehokkuutta.

– Siinä ei ole asiantuntijuuden kehää perheen ympärillä vaan kasvattajalta tulee tukea perheelle. Vanhemmuuden vastuu säilyy kotipesässä mutta kasvattaja on tärkeä vanhemmuuden tukihenkilö. Se on minusta ydin. Tärkeä oivallus, mitä pitäisi parhaimmillaan olla perheeseen tuleva tuki, Saarikko sanoo Kuntalehdelle.

Sitoutumiseen ja luottamukseen nojaavien toimintamallien käyttöönottoa tulisi levittää myös maakuntauudistuksessa, ministeri näkee.

– Koko sosiaalipolitiikan suunnan on käännyttävä korjaavista palveluista rinnalla kulkemiseen.

Kuitenkin juuri maakuntaan lähtevän sosiaalipalvelujen ja kuntaan jäävän sivistystoimen rajapinnassa toimivien järjestöjen asema on ainakin periaatteessa vaarassa pudota väliin, jossa niiden toiminta nykyisenlaisena ei välttämättä voi uudessa rakenteessa jatkua samana.

– Hyväksi havaitun mallin tulisi tavoitella pääsemistä osaksi maakuntien rakennetta, että maakunnat ottaisivat sen yleiseksi toimintakuvioksi, Saarikko näkee.

Pitkäjänteinen investointi kannattaa

Ichearts-mallin vaikuttavuus myös taloudellisesti on osoitettu. Malli kuitenkin vaatii sitoutumisen 12 vuodeksi, mikä on haastavaa poliittisesti, niin paikallisella kuin valtakunnallisella tasolla.

Tämän tietää myös Saarikko.

– Kehysbudjetointiajatteluun saati kuntatason vuosittaiseen ajatteluun tällainen toiminta, jossa haetaan investointia tulevaisuuteen, mahtuu huonosti.

– Kun maakunnat ovat uusia toimijoita, tässä olisi mahdollisuus toimintakulttuurin muutokseen, Saarikko kuitenkin lisää.

Pitkäaikaiseen tukeen sitoutumisen problematiikkaa on pohtinut myös Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtaja Sari Aalto-Matturi.

– Kun satsataan ehkäisevään ja mielenterveyttä edistävään työhön, eivät taloudelliset hyödyt synny saman tien. Ei ole ihan helppoa osoittaa yksittäisen satsauksen ja sen tuottamien säästöjen välillä.

– Ja kuitenkin on vahva tietopohja, että satsaukset mielenterveyden edistämiseen – olivat ne sitten vaikka työpaikkatasolla tai koko yhteiskunnan tasolla – ovat taloudellisesti erittäin järkeviä, Aalto-Matturi muistuttaa.

Nähtävä hallituskausien ylitse

Mielenterveysseura oli mukana Annika Saarikon edeltäjän, hallituskauden alkupuolen perhe- ja peruspalveluministerin Juha Rehulan käynnistämässä ohjelmasuunnittelussa, jossa tavoitellaan uusia linjauksia mielenterveystyöhön.

Työryhmän kannanotto, Mieli 2.0 – uusi kansallinen päihde- ja mielenterveysohjelma vuoteen 2025, julkaistiin viime viikolla.

Poikkihallinnollisella ohjelmalla on tarkoitus pureutua rakenteisiin ja kääntää huomio mielenterveyteen ja päihteiden käyttöön vaikuttaviin taustatekijöihin, ehkäistä syrjäytymistä sekä muuttaa palvelujen painopistettä varhaisempaan ja ihmislähtöisempään suuntaan.

Mielenterveysongelmat olivat yleisimpiä ongelmia myös Me-säätiön työpajojen nuorilla.

Pitkäjänteisen päätöksenteon puolesta vetosi myös lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila taannoin todetessaan, että sellaista ei varsinaisesti ole.

Aalto-Matturi tietää, että mielenterveyden hoidossa ei pikavoittoja jaeta. Juuri pitkäjänteinen politiikka olisi viisasta politiikkaa kansanterveyden ja kansantalouden kannalta, hän muistuttaa.

– Pitäisi nähdä hallituskausien ylitse ja tehdä hallituskausien yli kestäviä ratkaisuja ja hyväksyä se, että niiden tuottamat säästöt eivät näy seuraavan vuoden tai edes hallituskauden tilinpäätöksessä.

Riittääkö sote-keskuksen mielenterveysosaaminen?

Ongelman kimppuun pitäisi Aalto-Matturin mukaan käydä systemaattisesti, ohjelmatyönä, tavoitteet asettaen ja niihin pyrkien.

– Nyt sote-uudistuksen kylkeen olisi erittäin tärkeä nivoa kylkeen ohjelma, jolla seurataan miten tilanne kehittyy mielenterveyspalvelujen osalta ja edistävän työn osalta. Tulisi tehdä informaatio-ohjausta, päätöksiä ja konkreettista työtä, joilla turvataan myönteinen kehitys.

– Tässä tärkeä roolinsa on niin viranomaisilla, päättäjillä kuin järjestöilläkin.

Ohjelman avulla voitaisiin Aalto-Matturin mukaan myös tunnistaa kriittisiä kehityskohteita uudistuksen toteutuksessa.

Mahdollisuuksien ohella uudistuksessa on edelleen nähtävissä myös riskejä, hän sanoo.

– On mahdollista että nykyiseen terveyskeskusrakenteeseen nähden mielenterveysosaaminen perusterveydenhuollossa heikkenee. Ja kuitenkin palveluissa pitäisi pystyä kohtaamaan ihminen kokonaisuutena, ei niin että keskus hoitaa ihmisen kehoa ja liikelaitos ottaa vastuun ihmisen mielenterveydestä.

– Mikä on sote-keskusten mielenterveysosaaminen, miten päihde- ja mielenterveyspalvelut toteutuvat ja integroituvat, miten palveluohjaus toimii, mikä on psykoterapian saatavuus? Tai miten turvataan järjestöjen edellytykset matalan kynnyksen auttamistyöhön? Aalto-Matturi miettii uudistuksen kriittisiä kysymyksiä mielenterveys- ja päihdepalveluissa.

– Kuulen että on ymmärrystä huolille mutta ihan vielä en kuule ratkaisuja tai varmuutta, että uudistus niiden osalta toteutuu hallitusti ja turvallisesti.