”Vanhustenpalvelujen valvontavastuun jakautuessa eri viranomaisille valvonta on mitä suurimmassa määrin yhteistyökysymys”, kirjoittaa Eija Hynninen-Joensivu Etelä-Suomen AVIsta.

Ikäihmisten palveluasumisen laatu on ollut voimallisesti esillä sen jälkeen, kun kahden valtakunnallisen palvelujen tuottajan kohdalla jouduttiin käyttämään voimakkaimpia valvontatoimia ja keskeyttämään heidän asumisyksiköidensä toiminta. Kummassakin tapauksessa sijaintikunta tuli onneksi turvaamaan toiminnan ja asiakassiirroilta vältyttiin. Tapahtumien jälkeistä keskustelua on hallinnut kysymys henkilökuntamitoituksen säätämisestä lailla, isojen valtakunnallisten palvelujen tuottajien toiminta sekä palveluiden valvonta.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen vanhuspalvelujen valvontaa viime vuosina tapahtuneiden rakennemuutosten valossa, niiden valvonnalle aiheuttamista kriittisistä kysymyksistä sekä kunnan valvonnan merkityksestä.

Ikäihmisten lukumäärän kasvu on lisännyt hoivapalvelujen tarvetta ja valtakunnallisen vanhuspoliittisen linjauksen mukaisesti on edetty laitosvaltaisuudesta kohti kodinomaisempia asumisratkaisuja. Yksityinen palvelutoiminta on lisääntynyt merkittävästi, kun kunnat ovat kustannuspaineissaan vähentäneet omaa tuotantoaan. Asumispalveluja tuotetaankin yhä enemmän yksityisenä toimintana kunnan ja yksityisen keskinäisellä ostopalvelusopimuksella ja kunnat myöntävät niin ikään palveluseteleitä tähän tarkoitukseen. Hankintalain velvoittamana palveluita kilpailutetaan.

Palveluiden tuotantorakenteen muutos on näkynyt valtion valvontaviranomaisen työssä lisääntyneinä yksityisten palveluiden lupahakemuksina sekä ilmoituksina, kun uutta palvelutoimintaa käynnistetään tai olemassa olevaa toimintaa muutetaan. Luonnollisesti muutos on merkinnyt valvonnan määrän lisääntymistäkin. Palvelutoiminnan keskittyminen isoille toimijoille on sekin kiihtynyt viimeisen 10 vuoden aikana ja viimeisimpänä isona rakenteellisen muutoksena ovat olleet sote -palveluiden kokonaisulkoistamiset, joita myös Etelä-Suomen aluehallintoviraston alueella on muutamassa kunnassa tehty.

Palveluiden kilpailuttamisen osalta vanhusasiakkaille ja palvelun laadulle on oleellista se, millä kriteereillä kunta kilpailuttaa palveluasumisen ja minkälaisen painoarvon se antaa laadulle ja hinnalle. Palveluasumiselle asetettavat kriteerit ovat merkityksellisiä myös valvontaviranomaisen kannalta. Oleellisia kysymyksiä on useita. Miten asiakkaiden palvelun tarve otetaan kilpailutuksessa huomioon ja minkälaisilla voimavaroilla toiminta edellytetään tuotettavan? Onko kriteereiden asettamisessa selvitetty palvelutoiminnalle jo myönnetyn luvan sisältö? Edellytetäänkö palveluntuottajan tuottavan toiminnan samoilla henkilövoimavaroilla kuin lupaan on merkitty tai onko tarkistettu, että lupa on myönnetty vanhusasiakkaita varten? Entä tarvitseeko asiakkaiden muuttaa, jos palvelujen tuottajaksi valitaankin uusi tuottaja? Nämä ovat olleet kriittisiä ja hankalia kysymyksiä niin kauan kuin kilpailutusta on toteutettu.

Valvovalla viranomaisella ei ole aktiivista roolia hankintalain soveltamisessa, mutta mainitut seikat ovat nousseet aika ajoin valvontaviranomaisen työssäkin esiin. Niihin olemme omalta osaltamme ottaneet kantaa sekä yrittäneet vaikuttaa omilla keinoillamme kilpailutuksen toteuttamiseksi niin, että palveluntuottajalle myönnetty lupa otettaisiin kilpailutuksessa huomioon ja ettei asiakkaiden tarvitsisi muuttaa asumisyksiköstä palveluntuottajan vaihtuessa, onhan se hänen kotinsa.

Kilpailuttamisen ohella palveluiden järjestäminen ostopalveluna antaa monin tavoin haastetta kunnalle. Ei ole yhdentekevää minkä laatuista palvelua ostopalvelusopimuksella saadaan tai minkälaisia sopimusehtoja sopimukseen kirjataan.

Sopimus velvoittaa kumpaakin osapuolta. Velvoitteiden peruslähtökohta on selvä; sen lisäksi, että palveluntuottajan on täytettävä sopimusehdot, hän vastaa oman toimintansa asianmukaisuudesta ja tämä on myös kirjattu yksityisistä sosiaalipalveluista annettuun lakiin. Oman toiminnan asianmukaisuus varmistetaan omavalvonnan keinoin. Kunnalle on tärkeää varmistaa, että palvelu vastaa sitä, mitä se on halunnut ostaa ja toisaalta mitä se on palveluiden järjestämisvastuullisena velvollinen kuntalaisille järjestämään. Työnä tämä tarkoittaa kunnalle palveluiden valvontaa sisältäen sekä sopimusvalvonnan että muutoin toiminnan asianmukaisuuden varmistamisen. Kun kunnan velvollisuutena on vielä valvoa kaikkia sen alueella sijaitsevia yksityisiä sosiaalipalveluja, vaikka se ei palveluja ostaisikaan, on kunnalla iso vastuu, joka on monesti jäänyt vähälle huomiolle ja vähille henkilöresursseille. Ehkä jopa tiedostamattakin.

Kunnan valvonta lähellä asiakasta on palveluiden laadun varmistamisen kannalta keskeistä. Valtion alueellisina valvontaviranomaisina toimivat aluehallintovirastot ja valtakunnallisena valvontaviranomaisena Valvira omien toimivaltuuksiensa puitteissa. Ylimpinä valvontaviranomaisina toimivat eduskunnan oikeusasiamies ja oikeuskansleri.

Valvontavastuun jakautuessa eri viranomaisille valvonta on mitä suurimmassa määrin yhteistyökysymys. Kunnan välittömänä tukena toimivilla aluehallintovirastoilla on toimivaltuuksien osalta mahdollisuus käyttää kuntaa voimakkaimpia valvontatoimia eli keskeyttää palvelutoiminta osittain tai kokonaan ja yksityisten toimijoiden kohdalla jopa peruuttaa lupa niiltä toimijoilta, joille se on myöntänyt luvan. Jotta näin voimakkailta toimilta vältytään, on tärkeää, että kunnan ja aluehallintoviranomaisen yhteistyö ja tietojen vaihto on avointa, aktiivista ja ajantasaista.

Eija Hynninen-Joensivu, sosiaalihuoltoyksikön päällikkö, Etelä-Suomen aluehallintovirasto

Luitko jo?