Aulikki Kananojan kolumni: Sote sosiaalihuollon silmin

Sote-prosessin kuluessa on usein kysytty, missä on ”so” eli sosiaalihuolto. Terveydenhuolto on hallinnut suunnittelua. Se on tarjonnut selkeämmät kysymykset ja hyvän tietopohjan uudistustavoitteiden jäsentämiselle ja sisällölle. Tarkastelen tässä kolumnissa sote-uudistusta sosiaalihuollon näkökulmasta.

Sosiaalihuollon profiili on viime vuosina muuttunut merkittävästi. Laaja peruspalvelu – lasten päivähoito – on siirtynyt opetushallintoon ja suuri osa toimeentulotuen käsittelystä Kelaan. Yleisten palvelujen osuuden supistuessa painopiste on siirtynyt vanhuspalvelujen ohella vaativaa osaamista edellyttäviin erityispalveluihin. Suunta näyttää päinvastaiselta kuin koko soten tavoite perustason vahvistamisesta. Sosiaalihuolto tarvitsee oman polkunsa perustason vahvistamiseen.

          *                    *                    *

Miksi sosiaalihuolto tulee ottaa vahvemmin mukaan uudistukseen? Tähän on monia syitä. On varauduttava kasvaviin tarpeisiin vanhuspalveluissa sekä päihdetyön ja mielenterveystyön alueilla. Väestön toimintakyvyn ylläpitäminen edellyttää monialaisesti tehokkaampia toimia kuntoutuksessa. Sosiaalipalvelujen tarve on usein vuosia kestävä, jopa elinikäinen tai ylisukupolvinen, kuten vammaispalveluissa tai lastensuojelussa. Pitkäaikainen asiakkuus merkitsee myös korkeita kustannuksia.

Suuri osa sosiaalipalvelujen asiakkaista tarvitsee myös terveydenhuollon palveluja. Sosiaalihuollon suunnasta katsottuna yhteisten asiakkaiden sujuva ja ehyt auttaminen edellyttää erilaisten osaamisten hyvää yhteensovittamista. Joskus yhteistyö on tiivistä koko prosessin ajan, joskus se on sopimista tehtäväjaosta vastuun siirtyessä toimijalta toiselle ja joskus konsultoivaa tukea toisen alan ammattilaiselta.

Jotta soten tavoitteena olevat sujuvat hoitoketjut ja vaikuttavat palvelut toteutuisivat myös taloudellisesti kestävästi, tulee sosiaalihuollon olla määrätietoinen ja täysipainoinen osa uudistuksen suunnittelua ja toteuttamista.

Sosiaalihuollon tietopohjaa on tarpeen vahvistaa. Tämä koskee sekä toimintatilastoja että tieteellistä tutkimusta. Tämä ei toteudu hetkessä. Ensi vaiheessa onkin selvitettävä, hyödyttävätkö esimerkiksi kuuden suurimman kaupungin jo nyt keräämät yhdenmukaiset tilastot sote-prosessia.

Sosiaalihuoltoon on jäänyt köyhäinhoidon aikakaudelta periytyneitä hallinnollisen päätöksenteon käytäntöjä, jotka jäykistävät yhteistyötä, hidastavat toimintaa ja vievät ammattilaisten aikaa. Nykyiset, pieniäkin prosessin osia koskevat hallintopäätökset on voitava rajata oikeusturvan kannalta keskeisiin päätöksiin: tahdonvastaisia toimia ja kielteisiä ratkaisuja koskeviksi taikka luotava koko auttamiselle yksi kehyspäätös.

          *                    *                    *

Perustason yleisten palvelujen ja erityispalvelujen yhteen sovittaminen – niin sanottu vertikaali integraatio – tarvitsee sosiaalihuollossa oman pohdintansa. Erityispalvelut ovat syntyneet suurelta osin kolmannen sektorin toimin ja ostopalvelujen osuus on edelleen merkittävä. On paneuduttava siihen, miten perustasoa voidaan vahvistaa erityisosaamisella olosuhteissa, joissa erityisosaaminen on suuressa määrin kertynyt järjestöihin tai yksityissektorille.

Sosiaalihuollon kehittäminen toteutuu enimmäkseen keskushallinnon suosituksin ja ohjein, viranomaisvalvontana sekä vaihtuvin projektein. Tieteellisen tutkimuksen tai koulutuslaitosten rooli uusien innovaatioiden ja käytäntöjen kehittämisessä sekä vaikuttavuuden arvioinnissa on selvästi pienempi kuin terveydenhuollossa. Ammatillisen ohjauksen täytyy tulla ammatin osaajilta. On syytä harkita käytännön, opetuksen ja tutkimuksen yhteen nivomista yliopistollisten sairaaloiden tapaan, mutta toteuttamalla toimintamalli sekä perus- että erikoispalvelujen tasolla.

Aulikki Kananoja, ylisosiaalineuvos

Kolumni on julkaistu Kuntalehdessä 10/2019.