Mihin tarvitaan vahvaa peruskuntaa?
Kuntauudistuskeskustelu etenee, mutta syvenee kovin hitaasti. Uudistuksen etenemistapaa on oikeutettua arvostella, mutta nyt on aika keskittyä itse uudistukseen. Kuntauudistuksen tarve myönnetään yleisesti. Uudistuksen taustana on huoli kuntalaisten, kuntien ja koko kansantalouden selviytymisestä tulevaisuudessa.
Ongelman ratkaisukeinoksi hallitus esittää vahvojen peruskuntien muodostamista. Kuntarakennelakiehdotuksessa vahvalle peruskunnalle on asetettu kolme kriteeriä: 1) palveluiden edellyttämä väestöpohja, 2) työpaikkaomavaraisuus, työssäkäynti- ja yhdyskuntarakenne sekä 3) kunnan taloudellinen tilanne. Kriteerit merkitsevät käytännössä sitä, että melkein kaikkien kuntien on oltava mukana selvityksissä.
Talouskriteeri määrittää toiminnan jatkumisen välttämättömät ehdot. Selvää on, että jokaisen kunnan on koosta ja sijainnista riippumatta täytettävä talouskriteerin vaatimukset. Alueen toiminnalliseen kokonaisuuteen liittyvät kriteerit koskevat erityisesti kasvavia kaupunkiseutuja. Kriteereiden tavoitteena on vähentää seutujen kehitystä mahdollisesti haittaavia sisäisiä tekijöitä ja lisätä seutujen elinvoimaisuutta. On oletettavaa, että kriteereiden merkitys vaihtelee seuduittain.
Lukumääräisesti suurinta osaa kunnista askarruttaa väestöpohjakriteeri. Riittävän väestöpohjan sanotaan parantavan palveluiden järjestämisen, rahoittamisen ja kehittämisen edellytyksiä sekä turvaavan oman palvelutuotannon. Nykyisen kuntauudistuksen samoin kuin Paras-uudistuksen alkuvaiheessa kuntakoon suurentamista perusteltiin ensisijassa toiminnan tehokkuuden parantamisella. Kunnan asukasluku kuitenkin näyttää selittävän vain osan palvelutuotannon kustannuksista, sillä asukaskohtaiset kustannukset riippuvat merkittävästi muista tekijöistä kuin asukasluvusta, kuten aluetekijöistä, väestörakenteesta, palvelutasosta ja palvelujen järjestämistavoista.
Suurempaa väestöpohjaa puoltava tekijä sen sijaan on riittävän suuren palvelukapasiteetin ylläpitäminen (infrastruktuuri, ammattihenkilöstö) sekä tulo- ja menovaihtelujen sietäminen.
Laajemman väestöpohjan tuoma suurempi veromäärä tuo selvästikin hyötyjä näissä asioissa. Samoin palvelukokonaisuuksien esimerkiksi palveluketjujen kontrolli on helpompaa yhden kuntatoimijan alaisena. Suurempi kunta myös tarjoaa pientä enemmän palvelutoiminnan kehittämispotentiaalia. Pienten kuntien voimavarat kuluvat arkipäivästä huolehtimiseen, kun taas suuremmilla kunnilla jää resursseja kehittämistehtäviin.
Väestöpohjakriteerin mukainen 20 000 asukkaan kunta on kompromissi, sillä eri tehtäviin riittävän suuren kunnan koko vaihtelee. Alueen toiminnallisen kokonaisuuden kannalta oikea koko voi olla paljon tuota suurempi. Demokratian ja osallistumisen kannalta taas väestömäärältään pienemmät kunnat pärjäävät parhaiten. Myös erilaisten palvelujen järjestämisessä riittävä väestöpohja vaihtelee. Lasten perhepäivähoidon voi järjestää mainiosti hyvin pieni kunta, mutta peruskouluopetuksen toimivaan järjestämiseen tarvitaan jo usean tuhannen väestöpohja. Sosiaali- ja terveyspalvelujen yhteydessä käyty keskustelu väestöpohjasta ja kunnan kantokyvystä on ulkopuoliselle varsinainen mysteeri.
Viimeisten linjausten mukaan sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestäjällä pitää olla 50 000–100 000 asukkaan väestöpohja. Valmistelun aikana on esitetty vielä suurempia väestöpohjatarpeita. Sosiaali- ja terveyspalveluissa huomattava osa on sellaisia, että niiden hoitamisessa järjestäjän suuresta väestöpohjasta tuskin on hyötyä. Eräät erityistehtävät taas vaativat kalliin kapasiteetin ylläpitämistä ja suurta väestöpohjaa riittävälle palvelun käyttäjämäärälle, mutta kunnan kokoa ei ole perusteltua valita suurimman yhteisen nimittäjän perusteella. Käytännössä kunnalla voi olla vain yksi koko. Joihinkin tehtäviin se voi olla liian pieni, toisiin taas tarpeettoman, jopa haitallisen suuri.
Väestöpohjalla on merkitystä, mutta väestöpohjan tuomia hyötyjä ja haittoja on julkisuudessa perusteltu olemattoman vähän. Kuntaväki selvästikin odottaa vakuuttavampia perusteluja.
Pentti Meklin
Emeritusprofessori,
Tampereen yliopiston taloustieteiden laitos
