Miksi sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus on vaikea?
Viime viikkoina on odotettu maan hallitukselta ”suurta sosiaali- ja
terveydenhuoltouudistusta”. Oppositio on melkein ristiinnaulinnut
hallituksen, joka menee ”sammutetuin lyhdyin” kuntavaaleihin. Mistä asia
kiikastaa?
Hallitusohjelmassa tavoitteeksi asetettiin vahvoihin
peruskuntiin perustuva kuntarakenne. Tällainen kunta vastaisi itse
sosiaali- ja terveyspalveluistaan. Niitä palveluita varten, joihin ei
kuntien oma väestöpohja tai muu kantokyky riitä, olisi maassamme viisi
kuntien yhteistä alueellista järjestäjää, ns. erityisvastuualueet
(lyhennys: erva). Hallitusohjelma mainitsee erva-alueiden tehtäviksi mm.
erikoissairaanhoidon ympärivuorokautisen (24/7) päivystyksen ja
vaativan erikoissairaanhoidon järjestämisen.
Tällaisen selkeän
mallin toteuttamisen ei luulisi olevan mahdotonta. Vaikealta kuitenkin
näyttää. On melkoisen epävarmaa millaiseksi kuntakenttä muodostuu.
Hallituspuolueiden edustajienkin arviot vaihtelevat 90 (pääministeri
Katainen) ja 170 kunnan välillä (kansanedustaja Feldt-Ranta). Jokainen
terveydenhuoltoa tunteva tietää, että tällaisella kuntamäärällä ei
pystytä yhdistämään nykyisten 160 terveyskeskuksen ja 20
sairaanhoitopiirin toimintoja pelkästään kuntien organisaatioon.
Maassamme
on jo nyt liian pieniä sairaanhoitopiirejä. Niiden on ollut pakko venyä
ja tehdä parhaansa mm. ympärivuorokautisen päivystyksen vaativassa
tehtävässä.
Kartoitin tilanteen ns. keskisuurten (200 000 asukasta)
sairaanhoitopiirien osalta. Tälläkin väestöpohjalla on vaikeuksia
järjestää mm. neurologian erikoisalan, tapaturmakirurgian, vatsa-alueen
kirurgian ja sydämen pallolaajennushoidon mahdollistava
ympärivuorokautinen päivystys. Muissa maissa pidetään
erikoissairaanhoidon järjestämis- ja rahoituspohjan miniminä 400 000
asukasta. Varmempi olisi miljoona asukasta, joka ylittyy Suomessa vain
HUS:issa.
Edellä sanotusta seuraa, että sellainen kuntakoko ei
ole realistinen, että se voisi vastata sekä perusterveydenhuollosta
siihen läheisesti kuuluvine sosiaalipalveluineen että
erikoissairaanhoidosta. Ei ole myöskään realismia eikä järkevää siirtää
kaikkia sosiaali- ja terveydenhuollon perustehtäviä suurille piireille.
Johtopäätös
tästä on kaksitasoinen palvelujärjestelmä: vahva kuntien muodostama
perustaso ja vahva kuntien yhteistyöhön perustuva ylempi taso, joka
vastaa vaativammasta hoidosta. Siihen kuuluu vähintään 80 % nykyisen
erikoissairaanhoidon rahoituksesta. Kevyempää erikoissairaanhoitoa,
esimerkiksi erikoislääkäreiden vastaanottoja, tulee järjestää kunnissa,
mutta vaikka kunnissa olisi 1 000 erikoislääkäriä töissä eli yksi
erikoislääkäri kolmea terveyskeskuslääkäriä kohden, ei näiden palkkakulu
kaikkine lisineen ja sivukuluineen olisi edes kolmea prosenttia
erikoissairaanhoidon kuluista.
Itse en näe ylivoimaisen vaikeita
esteitä sosiaali- ja terveydenhuoltouudistuksen tekemiselle kun
realiteetit tunnustetaan. Se on tahdon asia.
Aki Lindén
Toimitusjohtaja,
HUS
