Pääkirjoitus: Hoitoa mihin hintaan hyvänsä?
Mitä maksaa hyvä hoito? Entä kuka sen maksaa? Tätä keskustelua on käyty viime viikolla sen jälkeen kun maan johtavan lehden hallintopäällikkö kertoi omasta sairaalareissustaan. Sydän oli alkanut oireilla kesken työpäivän.
SAIRAALASTA SELVITTYÄÄN hän pohti kolumnissa saamansa hoidon hintaa ja siitä, mitä hänen 32,50 euron hoitopäivänsä maksoivat yhteiskunnalle.
Kolumni oli julkisen terveydenhuollon ylistystä otsikolla ”On lottovoitto sairastaa Suomessa”. Riippumatta hoidon hinnasta, on se sitten tuhansia tai kymmeniä tuhansia euroja, asiakas saa laskun vain hoitopäivistä.
Sen jälkeen lehti teki aukeaman jutun siitä, mitä eri tyyppiset hoidot voivat yhteiskunnallemaksaa, esimerkkinä murtumat, 18 581 euroa kappale.
Helsingin Sanomat esitti kysymyksen, pitäisikö meillä hoitoa saaneen saada tieto myös siitä, mitä hänen vammansa tai sairautensa hoito oikeasti maksoi. Yleisön reaktio oli yllättävä: monen mielestä hoidon oikean hinnan tietäminen syyllistäisi ihmisiä!
HUS TIEDOTTI samaan aikaan tehneensä kasvojensiirron, joita oli tehty ennen vain kolmisenkymmentä koko maailmassa. Viisikymmenhenkinen tiimi teki töitä puolitoista vuorokautta, mutta valmisteluja oli tehty eri tasoilla jo vuosikausia. Saavutus sinänsä ansaitsee kaiken ammatillisen arvostuksen ja kertoo suomalaisen osaamisen tasosta. Ja totta kai myös inhimillisesti katsoen henkilö, joka pystyttiin saattamaan normaaliin elämään, on paljon enemmän kuin lottovoittaja.
Sitten seuraakin kysymys: mitä tämä maksoi? Siihen ei selvää vastausta ole saatu. Suoriksi kustannuksiksi kerrottiin 110 000 euroa, mutta sehän ei ole alkuunkaan koko totuus, todelliset kustannukset valmisteluineen ovat huomattavasti suuremmat. Samalla toki täytyy muistaa se, että tällaisella sankarilääketieteellä on tietysti aina myös ammatillinen, koulutuksellinen tehtävä.
Mutta sitten tullaankin raadollisempaan maailmaan.
KUN KASVOJENSIIRTOA perusteltiin myös sillä, että HUS toivoi tällaisesta huippuosaamisesta uutta tulonlähdettä ulkomailta, jo seuraavana päivänä saman talon kolme elinsiirtoprofessoria heilutti karttakeppiä: Suomen kudoslain mukaan elinsiirtotoimintaan ei saa liittyä taloudellisen hyödyn tavoittelua millään tasolla. Kyllähän tuo kollegojen onnittelu myös aika happamalta kuulosti: taistelu resursseista ison talon sisällä on kovaa.
Tämä kaikki on itse asiassa johdantoa kysymykselle, mihin ja minkä tasoiseen hoitoon kansakunnan varat jatkossa riittävät?
TOSIASIA ON, että emme tämän hetken talouskehityksellä pysty pitämään yllä edes nykyistä hoidon tasoa, puhumattakaan sellaisesta, johon eri alojen sankarilääketiede pystyisi. Emme pysty rakentamaan uusia kasvoja jokaiselle vammautuneelle. Päinvastoin, meidän pitäisi pystyä kohdentamaan resurssit niin, että ne hallitusohjelman mukaan ”tarjoaisivat tasa-arvoiset terveyspalvelut” koko maassa.
Kun sote-malleja on väännetty, on jotenkin kummallisesti unohtunut se, että meidän on pakko selvitä jatkossa tuntuvasti pienemmillä kustannuksilla. Kustannustehokkaiden mallien hakeminen ei kuitenkaan ole ollut valmistelun vihreänä lankana, vaan koko energia on kulunut hallintomallien vääntämiseen.
Sen alle on jäänyt myös eettinen keskustelu siitä, keitä vähenevillä resursseilla hoidetaan. Haluanko minä osallistua verorahoillani ketjupolttajan keuhkosyövän hoitoon? Onko ihmisellä itsellään mitään vastuuta, vai onko se jo kokonaan ulkoistettu yhteiskunnalle?
VAIKEA KESKUSTELU on edessä joka tapauksessa, kävi sote-väännössä miten tahansa. Edessä olevaan vaikeaan eettiseen arviointiin ei tuo ratkaisua sote-alueen hallintomalli.
Jos siitä saadaan toimiva ja kustannustehokas, se voi toki ongelmaa hieman helpottaa. Tällä hetkellä ei kuitenkaan hyvältä näytä. Nyt edelleen pöydällä oleva 12/15/18 alueen malli on todettu jo useaan kertaan mahdottomaksi. Siitä huolimatta virallinen valmistelu jatkaa sen varassa. Viime tietojen mukaan sitä yritetään nyt pelastaa antamalla viidelle erva-alueelle jälleen enemmän ohjausvaltaa.
Hannu Kataja, päätoimittaja
Kirjoitus on Kuntalehden 3/2016 pääkirjoitus
