Pääkirjoitus: Laput silmillä
Kunnat joutuvat antamaan sote-lausuntonsa laput silmillä. Tällaisen yhteenvedon voi tehdä jutuista, joita tähän Kuntalehden numeroon aiheesta koottiin. Hallinnosta tiedetään jotakin, mutta talous näyttää olevan täysin arvailujen varassa. Erilaisia sormiharjoituksia ja laskelmia on tehty, mutta tekijät itsekin varoittelevat liian pitkälle menevistä tulkinnoista. Sitten tulevat palkkojen harmonisointi, kiinteistökannan kohtalo ja vanhat eläkevastuut.
Talouslaskelmien tekemistä hankaloittaa lakiluonnoksen 34. pykälä, jonka sisältö on auki. Pykälässä määritellään maksuperusteet tuotantovastuussa oleville kunnille ja kuntayhtymille.
Kainuun maakuntamallissa hyvin palvelunsa hoitaneet kunnat joutuivat maksumiehen rooliin ja kalliita palveluja tarjonneet kunnat pääsivät paikkaamaan talouttaan. Sama pelko on ilmassa myös nyt.
Uuteen sote-malliin verrattuna kiista Helsingin Palmian yhtiöittämisestä on lähinnä hyttysen surinaa, mutta kovin paljon se kertoo ajan asenneilmastosta. Jos noin pieniä muutoksia vastustetaan laittamalla pääkaupunkiseudun liikenne sekaisin, ovat asioiden mittasuhteet menneet todella pahasti päälaelleen.
Kaiken takana on tietysti etujärjestöpolitiikka, missä ”suojellaan omien jäsenten etuja”. Palmian tilanteessa se taitaa koskea jäsenmaksutuloja, joita arvion mukaan JHL saa palmialaisilta pitkälti yli 300 000 euroa vuodessa. Hyötysuhde voi olla suuri, kun sakot laittomasta lakosta ovat vain muutamia tuhansia eli eivät missään suhteessa synnytettyihin vahinkoihin.
Asiasta julkisuudessa käyty poliittinen kiistely jätti – kuten nykyisin yhä useammin käy – allensa itse asian eli sen, miksi osa toiminnoista pitäisi yhtiöittää. Viime vuonna hyväksytyn kuntalain muutoksen mukaan kunnallinen liikelaitos ei voi kilpailla yksityisen kanssa samoilla markkinoilla. Jos se kilpailee, toiminta pitää yhtiöittää, jotta säännöt molemmille olisivat samat.
Palmian esimerkki osoittaa, kuinka vaikeaa pientenkin muutosten läpivienti kunnissa on. Se on vaikeaa myös siksi, että päätöksen tekijöiden joukossa on niin paljon kuntien omia työntekijöitä suojelemassa työpaikkojaan.
Mutta juuri muutoksia kunnissa pitäisi saada aikaan, uusia tapoja tehdä ja tuottaa, ja se vaikuttaa väistämättömästi myös henkilöstön asemaan. Onneksi esimerkkejä onnistuneistakin muutosprosesseista löytyy, muun muassa Hämeenkyröstä – tai Hollolasta. Siellä otettiin koko henkilöstö mukaan miettimään sitä, kuinka asioita voitaisiin tehdä toisin. Se lisäsi sitoutumista ja työhyvinvointia, vähensi poissaoloja ja tehosti toimintaa.
Kuntien talouden mittarit osoittavat tällä hetkellä siihen suuntaan, että vanhoilla konsteilla ei yksinkertaisesti pärjätä. Asioita on pakko tehdä toisin. Raha valtiolta vähenee, veroja ei voi iän kaiken nostaa eikä velaksikaan elää. Tehtävien vähentämistä odotellessa kuntien itsensä pitäisi pystyä perkaamaan toimintojaan.
Se kuuluisa kestävyysvaje ei valitettavasti ole minnekään kadonnut. Eläkeratkaisu pienentää sitä hieman, mutta julkisen talouden pyörittämiseen otetaan tänäkin vuonna yli 8 miljardia velkaa. Syy on hyvin yksinkertainen; julkista sektoria rahoittava elinkeinoelämä ja samalla yksityiset työpaikat ovat murenemassa alta. Suomalaiset tuotteet eivät mene kaupaksi, ne ovat liian kalliita. Kun talouden kasvua ei ole näköpiirissäkään, pitäisi pikkuhiljaa alkaa uskoa, että tämä tilanne on pysyvämpää laatua. Meillä on väistämättä vyön kiristys ja elintason lasku edessä.
Kuinka tuskallista sopeutuminen tulee olemaan kunnissa, riippuu paljon myös siitä, miten alan ammattijärjestöt muutoksiin suhtautuvat. Helsingin esimerkki osoittaa, että meillä saattaa olla edessä todella kivulias lakkoilun kausi – anarkistien tukemanako – myös kunnissa. Kuin tilauksesta, tätä kirjoittaessani, tuli uutissähke siitä, että JHL vaatii jo viiden vuoden irtisanomissuojaa soten järjestämislakiin – sekä palkkojen harmonisointia.
Olisikohan jo aika ottaa laput silmiltä. Tässäkin asiassa.
Hannu Kataja, päätoimittaja, Kuntalehti
Kirjoitus on Kuntalehden 11/2014 pääkirjoitus
