Paluu lähtöruutuun?
Käteeni osui Kuntalehden arkistokaapista kirja, jonka otsikko Väestön ikääntymisen vaikutukset kuntatalouteen on näinä aikoina sen verran mielenkiintoinen, että ajattelin vilkaista. Teos on Pekka Parkkisen väitöskirja vuodelta 2007, ajalta, jolloin maa eli lihavia vuosia; vienti veti, Nokia oli kova sana eikä seuraavan vuoden finanssikriisistä ollut edes aavistusta.
Väitöskirjassa tehdään erilaisia, väestöennusteisiin pohjautuvia skenaarioita siitä, miten kuntien talous kestää väestön ikääntymisen tuoman paineen. Johtopäätökset ovat aika kirkkaita. Jos mennään nykymallilla, eivät riitä rahat eikä työvoima.
Jos toimintamalleja ei pystytä muuttamaan eikä tehostamista saada aikaan, maan pienenevästä työikäisestä väestöstä tarvittaisiin 200 000 lisää hoivapalveluihin vuoteen 2040 mennessä!
Toisessa skenaariossa Parkkinen olettaa, että ikääntyvät elävät hyväkuntoisina pitempään ja samalla hoivan tarve vähenee ja tasaantuu. Tässäkin mallissa tarvittaisiin 70 000 ”hoitavaa käsiparia” lisää. Mutta jos työn tuottavuus paranisi prosentin vuodessa, käsiparien tarve vähenisi 50 000:llä. Nämä kaikki laskelmat kuitenkin perustuvat oletukseen, että vuoden 2008 jälkeistä tuotannon romahdusta ei tule, vaan talous olisi jatkanut kasvuaan. Sen jälkeen maan talouden pohjasta katosi 10 miljardia vientituloja eikä samalle tasolle ole päästy vieläkään.
Teoreettinen tarkastelu auttaa näkemään kokonaisuuksia, sitä ”isoa kuvaa”. Ja se kuva on kyllä ollut tiedossa aika pitkään, Parkkisen ansiokas väitöskirja ei ole suinkaan ainoa, jossa tulevaa hahmoteltiin 10–15 vuotta sitten. Kummallistahan tässä on se, että maa on jatkanut elämistään ikään kuin tätä ikääntymisen tuomaa monisäikeistä ongelmaa – tai mahdollisuutta – ei olisi olemassakaan. Ja samaan aikaan maan talouden pohja on pettänyt.
Nyt jo entisten, STM:n ja VM:n kansliapäälliköiden pöydillä on kyllä ollut suunnitelmia ja esityksiä, mutta niiden toteuttamiseen ei löytynyt poliittista tahtoa. Toinen korkeista virkamiehistä kyllästyi päättämättömyyteen ja lähti muihin hommiin, toinen purkaa turhautumistaan ansioituneena eläkeläisenä.
Nyt on herätty. Viime vuosien aikana on pantu pystyyn jos minkälaista ohjelmaa, joilla ikääntyvän väestön aktiivisuutta pystyttäisiin parantamaan ja turvaamaan se, että he pystyisivät pitämään itsestään ja puolisoistaan huolta pitempään kevyemmällä yhteiskunnan tuella, uusilla malleilla.
Ongelmana on se, että lukuisat organisaatiot puuhaavat ikään kuin toisistaan tietämättä samoilla areenoilla – nytkin on parin viikon aikana ainakin kolme lähes päällekkäistä tilaisuutta. Rahaa hankkeisiin näyttää löytyvän. Kun ongelma on nyt sylissä, teema on niin mediaseksikäs, että moni organisaatio näyttää tavoittelevan teemalla julkisuuden irtopisteitä – pitäisiköhän tavoitella mieluummin tuloksia.
Aina välillä olisi myös hyvä palata perusasioihin. Aikaisemmissa työpaikoissa tapasin kysyä aika usein, että miksi me olemme olemassa, mitä me teemme ja kenelle.
Kuntalaitos perustettiin aikanaan pitämään huolta köyhimmistä ja muutoin vähäosaisista, sitten tuli kansakoulu.
Pitääkö nykyisin yhteiskunnan – ja kunnan – pitää huolta kaikista vai pitäisikö niiden, jotka pystyvät ja kykenevät pitämään huolta itsestään, myös ottaa vastuuta lähimmäisistään.
* * *
Tässä Kuntalehden numerossa koetetaan selvittää, mistä kuntien tehtävistä oikeita säästöjä voitaisiin saada ja samalla todetaan, kuinka vaikeaa se on.
Jotta ei totuus unohtuisi, otetaan tähän loppuun pari asiaa vuoden 1879 vaivaishoitoasetuksesta. Sen mukaan kunnilla oli velvollisuus avustaa vain työkyvyttömiä ja sairaita, vanhuksia ja alaikäisiä. Työkykyisten henkilöiden avustaminen jäi kuntien omaan harkintaan: heille sai antaa apua vain työtä vastaan.
