Sote-uudistuksessa tavoite kirkkaana mielessä

Sote-uudistuksesta puhuttaessa on välttämätöntä pitää mielessä, miksi nykyisen sote-palvelurakenteen uudistus on välttämätöntä ja mikä on uudistuksen tärkein tavoite.

 

Meillä on viime vuosikymmeninä luotu kansainvälisesti katsoen hyvä julkinen terveys- ja sosiaalipalvelujen järjestelmä. Erityisesti 1970-luvulla luotu terveyskeskusjärjestelmä oli esimerkillinen perusterveydenhuollon palvelujärjestelmä. Se oli kokonaisvaltainen, kattava ja sisälsi vahvan ehkäisevän työn osuuden.

 

Viime vuosina tämä järjestelmä on nopeasti ollut murenemassa: lääkärissä käynnit ovat vähentyneet, hoitoon pääsy on vaikeutunut ja ennalta ehkäisevään työhön ei ole voitu panostaa. Lääkärit ovat valuneet sairaaloihin, työterveyshuoltoon ja kaupallisille lääkäriasemille. Terveydenhuolto on nopeasti eriarvoistunut: Työssä oleville on varsin hyvä työterveyshuolto ja varakkaammilla on mahdollisuus yksityispalveluihin. Muilla on paljon vaikeampi tilanne.

 

Samalla tiedämme, kuinka perusterveydenhuollolla ja peruspalveluilla yleensä on ratkaisevan tärkeä merkitys – niin väestön terveyden ja hyvinvoinnin kuin palvelujärjestelmän kokonaiskustannusten ja -toimivuuden kannalta.

 

 

Kansainvälinen kehitys ja kokemus antavat selvän näytön siitä, millaista uudistusta tarvitaan. Nykyaikainen terveydenhuolto voidaan rakentaa vain riittävän suurelle väestöpohjalle, ja niin, että yksi päätöksentekijä on järjestämis- ja rahoitusvastuussa integroidusta kokonaisuudesta.

 

Tältä pohjalta lähtee myös THL:n ja useimpien asiantuntijoiden kanta uudistuksesta. THL on toistuvasti esittänyt, että maahan muodostettaisiin 15–20 sote-aluetta, joilla integroidaan erikois- ja perusterveydenhuolto ja keskeiset sosiaalipalvelut. Tällaisella alueella yksi päätöksentekijä olisi vastuussa palvelujen järjestämisestä ja sille koottaisiin kaikki julkinen rahoitus.

 

Peruspalvelujen kehittäminen vaatii sekä lisäresursseja että uudistuksia toiminnan järjestämistavoissa. Julkisen talouden ahdingossa perusterveydenhuollon resurssien lisääminen ei onnistu muuten kuin jakamalla nykyiset terveydenhuollon voimavarat perusterveydenhuoltoa vahvistaen.

 

Voidaan sanoa, että perusterveydenhuollon lisävarat olisivat pois sairaaloista ja yksityislääkäripalkkioiden korvauksista. Näin olisikin, mutta nykyistä paljon toimivampi perusterveydenhuolto hyödyttäisi myös sairaaloita – kansanterveydestä puhumattakaan. Kaupalliset terveyspalvelut ovat toki hyvä lisävaihtoehto kansalaisille, mutta yksityisen on syytä olla yksityinen ja julkisen julkisesti rahoitettu.

 

Riittävän isolla sote-alueella voi järjestämisvastuussa oleva kehittää palveluja nykyistä paljon enemmän: hyödyntää tilanteen mukaan erilaisia palvelujen tarjoajia, integroida toimintoja niin ammattihenkilökunnan kuin potilaiden liikkumisen suhteen ja kehittää johtamista, koulutusta ja niin edelleen.

 

 

Tässä valossa niin sanotun Orpon työryhmän malli on selvästi riittämätön ja monimutkainen ”himmeli”. Ja kun se merkitsee nykyjärjestelmän, mukaan lukien sairaanhoitopiirit, täydellisen purkamisen aiheuttaman valtavan ”hässäkän”, tulisi uuden järjestelmän olla varmuudella parempi – mistä ei ole mitään takeita. Esimerkki lisähimmeleistä on esitelty uusi erva-hallinto, joka on perustettu vain koordinoimaan esitettyä sirpaleista systeemiä.

 

Uudistus on kuitenkin välttämätön tulevaisuuden palvelutarpeeseen vastaamiseksi. Yksinkertaisin tapa toteuttaa sote-uudistus olisi liittää nykyisiin sairaanhoitopiireihin myös nykyinen perusterveydenhuolto ja olennaisin osa sosiaalipalveluita. Tällöin saavutettaisiin sote-uudistuksen tavoitteet hallinnollisesti paljon helpommin, ja päädyttäisiin paljon parempaan lopputulokseen. Tällöin voitaisiin esitetyn erva-kuvion sijasta tyytyä valtakunnallisen koordinaation tehostamiseen.

 

Tärkeää on myös, että rakenteellisen uudistuksen lisäksi ryhdytään kehittämään toiminnan sisältöä: ennalta ehkäisevän työn vahvistamista ja palvelujen innovatiivisempaa järjestämistä huomioiden muun muassa Ruotsin ja muiden pohjoismaiden kokemuksia.