Valtion ja kuntien tasapainottaminen on pitkä urakka
Suomen taloustilanteesta on seitsemän vuoden ajan saatu etupäässä ikäviä uutisia.
Heikon kehityksen taustalla vaikuttaa finanssikriisi ja sitä seurannut kansainvälisen taantuman pitkittyminen. Mutta ei pelkästään se, sillä Suomi on jäänyt jälkeen jokseenkin kaikista euroalueen maista. Muita maita voimakkaampi tuotannon pudotus ja sen jälkeinen tuotannon junnaaminen paikallaan nyt jo neljättä vuotta kertoo kotoperäisistä rakenteellisista tekijöistä. Taustalla ovat metsäteollisuuden ongelmat ja erityisesti ICT-toiminnan romahdus.
Kun tuotanto ei kasva, eivät kasva myöskään palkka- ja yritystulot eikä valtion ja kuntien verokertymä.
TALOUDELLINEN AHDINKO on pudottanut myös yhä useampia perheitä sosiaalisen turvaverkon varaan.
Työttömyysturvamenot ovat kasvaneet ja toimeentulotukeen on jouduttu turvautumaan aiempaa enemmän.
Kun kansantalouden tilinpidon mukaan valtio ja kunnat olivat yhteenlaskettuina vuonna 2008 tasapainossa, repäisi talouskriisi tulojen ja menojen välille 10 miljardin euron syvyisen kuilun vuonna 2009.
Sittemmin alijäämä on pienentynyt vain vähän, 8–9 miljardiin euroon.
SUOMEN TALOUSPOLITIIKAN keskeisin ongelma havainnollistuu hyvin tähän valtion ja kuntien menojen ja tulojen kehitykseen. Nykyisillä tulo- ja menoperusteilla ja kasvunäkymillä valtion ja kuntien tulot ja menot muodostavat kaksi samansuuntaista nousevaa suoraa.
Talous ei voi olla vakaalla pohjalla, kun kotimainen kysyntä perustuu jatkuvaan julkisen talouden velkaantumiseen. Voisivatko nämä tulo- ja menosuorat sitten lähestyä toisiaan, kun annetaan ajan kulua?
Jos talouskasvu pääsee vauhtiin, verokertymien kasvu kyllä nostaa tulosuoran kulmaa. Näinhän kävi 1990-luvun laman jälkeen.
Suomen ongelma on se, että ikääntyvä väestö ja hidas tuottavuuskehitys pitävät myös pitkän aikavälin kasvunäkymät heikkoina.
SUOMEN PANKIN arvion mukaan muuttunut talouden rakenne ja työpanoksen heikko kasvu antavat perusteita odottaa vain yhden prosentin keskimääräistä vuotuista kasvua seuraavan parin vuosikymmenen aikana.
Merkkejä talouskehityksen merkittävästä paranemisesta ei ole nähtävissä. Ei voida siis lähteä siitä, että verotulojen kasvu nopeutuisi pysyvästi.
MENOPUOLELLA SITÄ VASTOIN kunnille on tulossa lisäpaineita suurten ikäluokkien toimintakyvyn pikkuhiljaa heiketessä.
Kun nämä tekijät otetaan huomioon, ei alijäämä pienene, vaikka suhdannetilanne normalisoituu. Negatiivinen noin 8 miljardin euron tulo-menokuilu on siis valtaosin rakenteellista.
Kuntien ja valtion taloustilanteessa konkretisoituvat paitsi koko talouden haasteet, myös se, miten pitkä tie pysyvien uudistusten aikaansaaminen käytännössä on. Kuntien tuleviin menoihin kohdistuvat kasvupaineet ovat olleet jo pitkään nähtävissä.
Hankkeita kustannussäästöjen aikaan saamiseksi ja erilaisia toiminnan tehostamista on tehty jo usean vaalikauden ajan. Voimavaroja on suunnattu erityisesti kuntien menojen karsimiseen ja sosiaali- ja terveystoimen uudistamiseen. Tällä hetkellä on silti edelleen vaikea ennakoida, voidaanko kuilua saada pienenemään hallituilla keinoilla, vai joudutaanko julkisessa taloudessa paniikkijarrutukseen.
HITAAN KASVUN OLOISSA julkisen talouden vakauttaminen on vuosikymmenen mittainen urakka.
Vakauttaminen on kuitenkin välttämätöntä talouden kasvuedellytysten vahvistamiseksi.
Vakauttamisohjelman täytyisi olla myös ennakoitavissa. Ilman vakaata ja ennustettavaa toimintaympäristöä taloudessa on vaikea päästä itseään vahvistavaan investointeihin perustuvaan kasvuun.
Helvi Kinnunen
Vanhempi neuvonantaja, Suomen Pankki
Kolumni on julkaistu Kuntalehdessä 2/2015.
