Yhteinen vastuu, eriytyvät kunnat
Kuntien oma vastuu peruspalvelujen rahoituksesta on kasvanut merkittävästi viimeisten kolmen vuoden aikana, kun hallitukset ovat budjetti toisensa perään hyväksyttäneet uusia ja taas uusia päätöksiä vähentää valtion rahoitusosuutta hyvinvointipalveluista kuntien valtionosuuksia leikkaamalla.
Ilman leikkauksia kuntien valtionosuudet olisivat tänä vuonna lähes viidenneksen, yli 1,5 miljardia euroa nykyistä suuremmat. Euromääräisesti tämä vastaa kutakuinkin kuntien rahoittamaa osuutta vanhusten laitos- ja kotipalveluista. Ilman valtionosuusleikkauksia kuntatalous olisi tasapainossa.
Valtionavuilla pyritään takaamaan kuntien vastuulla olevien julkisten palvelujen, kuten koulutuksen ja terveydenhuollon, järjestäminen koko maassa niin, että kaikki kansalaiset voivat saada tietyn tasoiset peruspalvelut asuinpaikastaan riippumatta kohtuullisella veroasteella. Koska kunnat eroavat ominaisuuksiltaan, palvelutarpeiltaan ja tuloiltaan, valtionosuusjärjestelmä tasaa eroja kuntien välillä.
Valtionosuuksien väheneminen lisää kuntien välistä epätasa-arvoa kahdella tavalla. Ensinnäkin, kun valtio vetäytyy vastuustaan palvelujen rahoituksessa, järjestelmässä ei ole rahaa tasata kuntien välisiä eroja yhtä paljon kuin aikaisemmin. Toiseksi, koska valtionosuuksien osuus kunnan tuloista vaihtelee kunnittain, valtionosuusleikkaukset vaikuttavat kunnissa eri tavalla. Mitä suurempi osuus kunnan tuloista tulee valtionosuuksista, sitä suurempaa heilahtelua valtionosuuteen kohdistetut leikkaukset kunnassa aiheuttavat.
Valtionosuuksiin liittyvillä päätöksillä on aina suora vaikutus kuntalaisiin verotuksen kautta. Koska lainsäätäjät eivät ole vähentäneet kuntien tehtäviä ja velvoitteita samassa suhteessa valtionosuuksien pienentämisen kanssa, kunnat ovat joutuneet nostamaan veroprosenttejaan.
Miten suuriksi erot kunnallisveroprosenteissa voivat kasvaa? Vuonna 2015 ero korkeimman ja alimman tuloveroprosentin kunnan välillä on kuusi prosenttiyksikköä. Kuntalaisen kannalta se merkitsee sitä, että korkeimman veroprosentin kunnassa Kiteellä asuva 3 000 €/kk ansaitseva veronvelvollinen maksaa vuodessa 1 900 euroa enemmän veroa kuin saman verran ansaitseva, alimman veroprosentin kunnassa Kauniaisissa asuva. Erot kuntien välillä ovat merkittäviä ja ne ovat kasvussa.
Historia kuntien väliselle tasa-arvolle on pitkä. Hyvinvointiyhteiskunnan syntyhetkellä sotien jälkeisessä Suomessa kaikkien puolueiden yhteisellä päätöksellä koko Suomi päätettiin pitää asuttuna. Päätös liittyi tietysti läheisesti turvallisuuspolitiikkaan. Vaikka maailma muuttuu, talous heilahtelee suhdanteiden mukaan ja ihmiset muuttavat keskuksiin ja kaupunkeihin, hyvin voiva yhteiskunta kantaa vastuunsa ja huolehtii kaikista asukkaistaan heidän asuinpaikastaan riippumatta myös muuttuneessa tilanteessa.
Tarkoituksenmukaisesti toimiva, muuttuviin tilanteisiin mukautuva ja euromääräiseltä tasoltaan riittävä kuntien ja valtion yhteinen peruspalvelujen rahoitusjärjestelmä, kuntien valtionosuusjärjestelmä, on tässä keskeisessä asemassa. Kuntien ja niiden myötä kansalaisten välinen eriytyminen pitää pysäyttää. Valtion rahoituksen tulee olla riittävä, jotta kunnilla on tosiasiallinen mahdollisuus palvelujen järjestämiseen.
Valtionosuuskaivo ei ole ehtymätön, vaan leikkauksilla on rajansa. Valtionosuusjärjestelmä tulee säilyttää perustehtävässään, kuntien välisten erojen tasaajana, eikä sitä tule valjastaa muutaman vuoden välein vaihtuvien poliittisten intohimojen säätimeksi.
Sanna Lehtonen
Kirjoittaja on kehittämispäällikkö Kuntaliiton Kuntatalous-yksikössä.
Kirjoitus on julkaistu alun perin Kuntaliiton blogissa.
