Yksi kaatuneen sote-uudistuksen konkreettisista tuloksista oli kunnan uudesta roolista virinnyt keskustelu. Yleisesti hyväksyttynä voidaan pitää valtiovarainministeriön asiantuntijaryhmän lausumaa:

”Kunnat säilyvät paikallisen osallistumisen, demokratian, sivistyksen ja elinvoiman yhteisöinä, jotka hoitavat asukkaiden päättämiä itsehallintotehtäviä (yleinen toimi-ala) ja laissa säädettyjä paikallisia tehtäviä.”

Näin korostuisi kunnallisen itsehallinnon perimmäinen rooli.

Muutos ajattelussa on merkittävä, sillä vielä pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen aikana yleinen hokema oli, ettei kunnilla ole mitään muuta roolia kuin palvelutehtävä. Jos näin pelkistetysti ajateltaisiin, voidaan kysyä, eikö olisi sitten sama, että valtio suoraan hoitaisi palvelutehtävät.

Kuntiin kohdistuva muutos onkin tuonut näkyväksi pitkään vallinneen kuntakäsityksen onttouden. Palvelukunta-ajattelu on korvautunut näkemyksellä, joka korostaa kuntien merkitystä paikallisesti muotoutuvina laaja-alaisina yhteiskunnan perusyksikköinä. Näkemys vastaa perustuslakivaliokunnan vuonna 2013 antamaa määritettä, jonka mukaan kunta on paikallisyksikkö.

Kunnan uuden roolin onnistuminen vaatii riittävää vapautta. Jos asioita ohjataan tiukasti ylhäältä, resurssien ja tehtävien suhteen ollessa epätasapainossa, kunnat eivät voi kunnolla hyödyntää paikallista aktiivisuutta, osaamista ja tietoa eivätkä keskittyä kuntalaisten tärkeinä pitämiin asioihin. Vain se, että kunnilla on riittävä vapaus, houkuttelee kehittämään ja luomaan uutta.

Kuntien tulevaisuus on aiempaa enemmän kuntalaisten ja heidän valitsemiensa päättäjien vastuulla sekä heidän verkostojensa varassa, on todettu Tulevaisuuden kunta -teoksessa (2017). On valitettavaa, että kuntien itsehallinnollisen aseman vahvistaminen on ollut pysähdyksissä. Esimerkiksi hallitusohjelmaan kirjattua vapaakuntakokeilua ei ole käynnistetty.

Edellisen vaalikauden mukaiselta suurkuntaideologialta on pudonnut pohja sote-vastuiden maakuntatasolle siirtymisen seurauksena, kuten esim. Lasse Lehtonen on todennut (Uusi Suomi 24.2.2019). Valtakunnallisen valmistelun aikana monilla alueilla on siirrytty tuottamaan sote-palveluita kuntayhtymissä. Tällä hetkellä Suomessa on lukuisia sairaanhoitopiirin alueen tai lähes sairaanhoitopiirin alueen kokoisia kuntayhtymiä, jotka tuottavat sekä perustason että erikoissairaanhoidon palvelut saman järjestäjätahon toimesta.

Uudistuksen lähtökohdat ovat siis valmistelun aikana muuttuneet. Todellisuudessa pieniä kuntia, jotka itse järjestävät terveyspalvelut, on enää hyvin vähän ja niissä asuvien henkilöiden määrä on yhteensä korkeintaan joitain kymmeniä tuhansia.

Jos ja kun kunnan asemaa halutaan muuttaa edellä kuvattuun suuntaan, heijastuu se myös kysymykseen kunnan koosta ja kuntarakenteesta. Viime aikoina on monen itsenäisyytensä menettäneen kunnan alueella noussut esille ajatus itsenäisyyden palauttamisesta (esim. Ala- ja Ylihärmässä). Asiaa koskevaan kansalaisaloitteeseen on kertynyt satoja allekirjoituksia. Myös tyytymättömyys aikanaan kuntaliitossopimuksessa luvattujen etujen osoittautumisesta katteettomiksi on monella paikkakunnalla suuri.

Meillä kuntajaosta säätävä kuntarakennelaki on säädetty vain kuntien yhdistämisen toteuttamiseksi. Kunnan itsenäisyyden palauttamista se ei tunne, toisin kuin esimerkiksi Ruotsin lainsäädäntö (lagen 1979:411 om ändringar i Sveriges indelning i kommuner och landsting). Yhtenä perusteena Ruotsissa on asukkaiden toivomusten ja näkemysten huomioonottaminen. Useat kunnat ovat viime vuosina saaneet takaisin itsenäisyytensä.

Subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate realisoituu siten keskeisessä kysymyksessä, eli asukkaiden itsehallintoa toteuttavan yhteisön muodostamismahdollisuudessa. Kunnan koon ja demokratian välistä suhdetta ei ole riittävästi ajateltu. Demokratian suurimmat uhat eivät tule rajojemme ulkopuolelta, vaan sisäpuolelta. Matala äänestysaktiivisuus on kaikissa kansanvaltaisissa maissa kasvava ongelma. Jo nyt alhainen äänestysaktiivisuus vähentää päätöksenteon legitimiteettiä ja lietsoo populismia.

Suomessa kunnan alueen itsenäisyyden toteuttaminen on mahdollista vain muuttamalla kuntarakennelakia. Se säädettiin vuonna 2013 toisenlaisessa ilmapiirissä, suurkuntaideologian huumassa. Kun nyt myös valtion ja Kuntaliiton taholla näytetään korostettavan perinteisen kunnallisen itsehallinnon mukaisia arvoja, on paikallaan täydentää myös kuntajakoa koskeva lainsäädäntö vastaamaan samaa tavoitetta.

Aimo Ryynänen
Kunnallisoikeuden professori emeritus

Avatar
Jorma Ylönen
jorma.ylonen@kuntalehti.fi
Jatka keskustelua #kuntalehti @kuntalehti Twitterissä tai Facebookissa.