Törmäsin viime syksynä kirjallisten harrastusteni pyörteissä Helsingin Yliopisto-lehden haastatteluun, jossa kaksi historian tuntijaa sanoi nykypolvilta unohtuneen tärkeän asian: Suomi syntyi kunnissa. Ajattelevan ihmisen jatkokysymys kuuluu: Miten kuntien käy tulevaisuudessa? Kuntien valtuustot ja muut toimielimet olivat sisällissodan jälkeen lähes ainoita paikkoja missä voittajat ja voitetut kohtasivat ja työskentelivät yhdessä. Kansallisen yhtenäisyyden ja myöhemmin hyvinvointivaltion rakentaminen on tapahtunut kuntien avulla ja kautta.

Valtiomme on kansantalouksien saavutusten vertailuissa melkein aina korokkeella, tai ainakin pistesijoilla. On käsittämätöntä, miten vaikeaa keskushallinnon asiantuntijoiden on myöntää kuntien keskeinen rooli tässä kehityksessä. Ylimmäisinä asiantuntijoina esiintyvät valtion virkamiehet ovat koko 2000-luvun ajan nähneet vain suuria ”rakenteellisia ongelmia” kunta- ja palvelujärjestelmissä. Suurin asiantuntemus asiassa keskittyy (on keskitetty) rahaministeriöön ja sosiaali- ja terveysministeriöön. Heikki Hiilamo sanoi kirjassaan Hyvinvoinnin vakuutusyhtiö (Into 2015), että nyt jäähyllä oleva sote oli käytännössä valtion virkamiesten temmellyskenttä ja että sitä ei työstetty palvelujen näkökulmasta vaan ”kuntarakenteet edellä”.

Näyttää valitettavasti siltä, että nämä hallinnon asiantuntijat ja monet johtavat poliitikot yrittävät sitkeästi ja tehokkaasti ratkaista aivan väärää ongelmaa.

Sosiaali- ja terveydenhuollon ongelmat ovat muualla kuin hallinnon rakenteissa. Niitä ei pystytä suitsimaan kuntarajoja siirtelemällä eikä rakentamalla monimutkaisia maakunnan kokoisia organisaatioita. Terveydenhoidon suuri ongelma on rahoituksen jakautuminen niin, että terveempiä ja hyväkuntoisempia hoidetaan enemmän kuin huonokuntoisempia, köyhempiä ja vanhempia kansalaisia. Kysymys on Heikki Hiilamon kuvaamasta rahoituksen vääristymästä. Vanhustenhoidossa kasvava ongelma on näiden palvelujen ulkoistaminen hoivajäteille, joiden toimintalogiikka on aivan erilainen kuin kunnilla.

Kuntapalvelujen taso ja kustannustehokkuus ovat kansainvälisesti arvioituna hyvällä tasolla. Hallinnon laatikkoleikit on jätettävä vähemmälle ja keskityttävä eurojen ja toiminnan siirtämiseen sote-järjestelmän sisällä julkiseen perusterveydenhoitoon ja vanhustenhoitoon. Jos palataan kuntavetoisempaan toimintaan päin, olisi aika irrottaa erikoissairaanhoito peruskuntarahoituksesta ja luovuttaa se ministeriön ohjaukseen, niin kuin on jo aikaa sitten tehty ammattioppilaitosten kanssa.

Kunnianhimoiset valtionhallinnon virkamiesten virittämät kunta-,paras-,sote- yms. hankkeet ovat perustuneet tarinaan myyttisistä ”leveistä hartioista”. Siinä uskotellaan ja halutaan uskoa, että suuri julkinen toimija on ilman muuta parempi ja tehokkaampi kuin pieni. Viimeisimmässä sote-versiossa otettiin vielä lähtökohdaksi, että valtion (virkamiesten) ohjaama maakunta on paikallisten peruspalvelujen takaajana parempi kuin kansalaisten itsehallintoon perustuva kunta tai kuntien yhtymä.

Vähäinen olemassa oleva tutkimustieto ja arkipäivän kokemukset eivät puhu ”leveitten hartioitten” paremmuuden puolesta, vaan päinvastoin. Asukkaat ovat yleensä tyytyväisempiä pieniin kuin suuriin terveyskeskuksiin ja pienemmät kunnat ovat suuria tehokkaampia peruspalvelujen tuottajia. Monet suuret kuntaliitoskunnat taas joutuivat talousvaikeuksiin liitosten jälkeen, toisin kuin liitosten ulkopuolelle jääneet kunnat. Kuntaliitosten välttämättömyyttä perusteltiin päinvastaisen kehityksen uhkakuvilla.

Leveäharteisten hallintohimmelien rakenteluun on tähän mennessä käytetty 1-2 miljardia euroa. Yhden kunnan liitos toiseen maksoi veronmaksajille keskimäärin yli 10 miljoonaa euroa. Näillä rahoilla ei ole hoidettu yhtään uutta potilasta tai vanhusta.

Viime talvena esiin putkahtanut vanhustenhoitokriisi liittyy sekin rakennehankkeisiin, sillä edellinen hallitus kannusti kuntia ulkoistuksiin. Palvelu on ollut kuntien omaa toimintaa alusta asti, mutta nyt jo puolet palveluista on ulkoistettu. Kriisin ei pitäisi yllättää kahdesta syystä. Yritykset tavoittelevat eri asioita kuin kunnat ja kuntatoiminnan valvonta on parasta A-luokkaa, kun taas osakeyhtiön (ulkoinen) valvonta on epätoivoista puuhastelua.

Hannu Koski, entinen kuntajohtaja, tietokirjailija

Luitko jo?